Uusi alku on uhka ja mahdollisuus - tuore äiti, nuori leski ja muuttaja kertovat
Anni Seppälä sai esikoisensa viitisen kuukautta sitten Kätilöopistolla.

Anni Seppälä sai esikoisensa viitisen kuukautta sitten Kätilöopistolla.

Uusi alku on uhka ja mahdollisuus - tuore äiti, nuori leski ja muuttaja kertovat

Elämänmuutokset rikkovat rutiinit ja panevat miettimään, mihin on menossa.

Törkeän hedelmällinen hetki. Näin kuvailee Mielenterveyden keskusliiton toiminnanjohtaja Olavi Sydänmaanlakka suurta elämänmuutosta, kuten vanhemmaksi tulemista, leskeksi jäämistä tai uuteen maahan muuttamista.

Kun elämä menee uusiksi, ihmisen täytyy muuttaa rutiinejaan. Toistoista syntynyt perusturvallisuus järkkyy, mutta Sydänmaanlakan mielestä muutoksessa on makunsa.

– Muutokseen liittyvässä kriisissä tulee mietityksi, mihin olen menossa ja mikä tekee minut arvokkaaksi. Minäkuva muuttuu.

Sydänmaanlakan mielestä elämän tarkoitus on vuorovaikutuksessa. Kun läheisiä katoaa ympäriltä, ihminen menettää samalla peilit, joista on katsonut itseään. Näin käy niin kauas muuttavalle, puolison menettävälle kuin töistä vanhempainvapaalle siirtyvällekin.

– Leskeksi jäänyt anoppini kiteytti, että tämä on kolmas elämä. On ollut aika ennen parisuhdetta ja sitten perhejakso puolison ja lasten kanssa ja nyt tämä uusi vaihe.

Yksinäisyyden uralle joutuminen on Olavi Sydänmaanlakan mielestä elämänmuutoksessa isoin riski.

– Esimerkiksi lapsiperheiden yhteys samassa tilanteessa oleviin on tosi tärkeää. Kasvattaminen on keveämpää porukassa. Olen vieläkin läheinen monien lasteni pikkulapsiajan naapureiden kanssa, koska heidän kanssaan jaettiin niin paljon arkea.

 

Kaikista muutoksista selviää, kunhan on ihmisiä, joiden kanssa elää niitä läpi.
– Olavi Sydänmaanlakka

 

Miten uusiin ihmisiin sitten tutustuisi? Sydänmaanlakka mainitsee yhdessä liikkumisen yhtenä luontevana tapana päästä juttusille. Hyvä fyysinen kunto edesauttaa mielenterveyttäkin.

– Minulle tupakanpoltto oli pitkään luonteva keino päästä yhteyteen toisten kanssa. Se oli sosiaalisuuden harrastamista, mutta sai keuhkot niin heikkoon kuntoon, että on ollut pakko etsiä uusia tapoja.

Jos yhteyttä muihin ei elämänmuutoksen keskellä löydy, Sydänmaanlakka suosittelee ammattiapua.

– Ammattiapu varmistaa, että on peilipintaa tarkastella elämänsä liikahduksia. Kaikista muutoksista kyllä selviää, kunhan on ihmisiä, joiden kanssa elää niitä läpi.

Vauva tuli taloon

Tullessaan Kätilöopistolta kotiin Korsoon, Anni Seppälä, 31, ajatteli, että jos hänen lapsensa nukkuu, ehkä hänkin saattaa saada nukutuksi. Kotona ei ole naapurin vauva vieressä huutamassa.

– Synnytyksen jälkeen oli ihana päästä pois sairaalasta ja tulla kotiin. Mutta vähän oli sellainen olo, että o-ou: ne antoivat tämän meille ja nyt meidän pitäisi tästä vaan jatkaa.

Anni ja hänen miehensä Samuel Seppälä olivat jo pitkään haaveilleet perheestä.

Anni Seppälä on ammatiltaan fysioterapeutti. Työorientoitunut ja kunnianhimoinen nainen oli tottunut, että pitää olla tehokas ja onnistuva. Alkuraskauden aikana mieli muuttui.

– Olin töistä stressaantunut, ja minulle alkoi tulla varhaisia supistuksia. Silloin tajusin, että duuni on vain duunia. Elämässä on vähän tärkeämpiäkin juttuja. Ihan hyvin hommat voi hoitaa kahdeksasta neljään ja lähteä sen jälkeen kotiin.

 

Senni-vauva oli syntyessään pienikokoinen. Kätilöopiston lähtötohinoissa Anni Seppälän mieleen jäi kätilöiden litanioista se, että vauvaa pitää syöttää kolmen tunnin välein ja jos se ei syö tarpeeksi ja jos lapsi muuttuu sellaiseksi tai tällaiseksi, ja jos se sitä ja jos se tätä…

– Olin kotona tissit piukeina, ja mietin, että mistä minä tiedän, syökö vauva tarpeeksi. Tavallaan olin varma lapsen kanssa, mutta samalla vähän epävarma. Silti hyvin meillä on mennyt. Senni on itse halunnut syödä kolmen tunnin välein.

Ihan heti syntymän jälkeen vauvan kanssa ei saanut mennä ulos. Seppälä oli tottunut liikkumaan, tekemään ja menemään.

– Senni oli viikon vanha, kun tuntui, että seinät kaatuvat päälle. Kävinkin kiertämässä Ankkalammen muutamia kertoja, ja Senni jäi isin kanssa kotiin. Kävelin myös rappusia edestakaisin ja sain pientä hikeä päälle. Olin, että vau! Seppälä kertoo nauraen.

 

Tajusin, että duuni on vain duunia. Elämässä on vähän tärkeämpiäkin juttuja.
– Anni Seppälä

 

Senni täytti tammikuun alussa viisi kuukautta. Anni-äidistä kotona oleminen on vähän tylsää. Malttamattomana hän odottaa, että tyttö kasvaa ja hänen kanssaan voi lähteä vaikka Hop Loppiin riehumaan. Nyt vielä ollaan sylissä tai leikkimatolla ja heti kun ei viihdytä, ruvetaan itkemään.

– Yhtäkkiä päivä on mennyt ja olemme Sennin kanssa vaan olleet. Välillä käy mielessä, että olisinpa töissä. Toisaalta, en todellakaan haluaisi nyt olla töissä. Tämä on vaan niin erilaista verrattuna aiempaan. Ei suoriteta, vaan mennään Sennin ehdoilla.

Seppälä tietää, että leffaan, ulos syömään tai ylipäätään minnekään ei niin vain lähdetä, kun perheessä on vauva.

– Vauvaa ei voi ottaa leffaan mukaan, vaan hänelle pitäisi järjestää hoitaja. Tässä lähistöllä on monta halukasta hoitajaa, mutta kun meidän mussukkamme ei oikein syö pullosta. Ei hän nälkään kuole, jos johonkin lähden, mutta en minä toisaalta ihan hirveästi viitsi lähteä minnekään ilman Senniä.

Anni Seppälästä tuntuu, että nykyisin hän on aina vähän väsynyt. Mitään ylimääräistä ei jaksa, ellei ole pakko. Jos on monta huonosti nukuttua yötä takana, pinna on kireällä, eikä silloin jaksa vauvan itkua samalla tavalla kuin pirteänä. Väsyneenä tulee myös helposti mieleen kysymys, että miksi ihmeessä on lapsen hankkinut. Seuraavana päivänä taas jo ajattelee, että kiva ja totta kai – ei lapsia niin vaan hankita.

– Kun Senni herää vain kaksi tai kolme kertaa yöllä, olen päivällä kuin supernainen ja voisin tehdä ihan mitä vaan! Olen levännyt ja tarmokas.

 

Kolme vuotta Suomeen asunut Vladimir Ignatenko nauttii luonnosta.

Kolme vuotta Suomeen asunut Vladimir Ignatenko nauttii luonnosta.

 

Vauvan tullessa taloon parisuhteen tutut kuviot muuttuvat. Anni Seppälän mielestä heidän perheessään on nykyisin erilaisia kivoja hetkiä.

– Mieheni Samu ilmaisee enemmän, että tykkää. Hän tulee usein luo ja sanoo, että olen ihana äiti tai ihana vaimo. Ei Samu aiemmin ole ollut ensimmäisenä sanomassa tuollaisia. Ehkä hän sanoo niin huomatessaan, että olen vähän loppu, Seppälä sanoo ja nauraa heleästi päälle.

Seppälä ei ole sen tarkemmin miettinyt, miksi hän halusi lapsen. Itsestään selvästi hänen ajatuksissaan vain oli perhe, jakaminen ja yhdessäolo.

– En ole mikään vauva-ajan fani, sellainen, että aina ajattelee ’oo, ihanaa vauvoja’. En siis ainakaan sen takia halunnut lasta. Ehkä olin valmis erilaiseen elämäntilanteeseen.

Hannamari Pietiläistä tukivat surussa muun muassa käsipallojoukkueen pelikaverit.

Hannamari Pietiläistä tukivat surussa muun muassa käsipallojoukkueen pelikaverit.

Avoinna uudelle rakkaudelle

Kannelmäkeläinen Hannamari Pietiläinen tapasi kesällä 2009 elämänsä miehen, Jannen. Kahden urheilullisen nuoren seurustelu sujui auvoisasti, kunnes Jannella parikymppisenä todettu aivosyöpä uusiutui. Alkoi taistelu, joka päättyi kaksi vuotta myöhemmin saattohoitoa antavaan Terhokotiin.

– Olimme menneet jouluna kihloihin, ja hääpäiväkin oli jo sovittu seuraavalle syyskuulle. Sinne Jannen voimat eivät olisi riittäneet, mutta määrätietoisina ihmisinä päätimme, että naimisiin menemme. Intiimi hääjuhla vietettiin Terhokodissa. Janne kuoli viikko sen jälkeen, Pietiläinen kertoo.

Hän jäi vuonna 2013 leskeksi 29-vuotiaana. Kesä meni kuin sumussa. Palattuaan syksyllä töihin hän pystyi tsemppaamaan marraskuulle asti ennen kuin romahti täydellisesti. Työssä käyminen otti voimille myös työpaikan vaikeiden henkilösuhteiden vuoksi, joten Pietiläinen jäi sieltä opintovapaalle. Hän ryhtyi viimeistelemään keskenjääneitä kieltenopintojaan ja kiersi samalla Eurooppaa.

– En tiedä, miten olisin selvinnyt ilman vanhempieni ja ystävieni tukea. Tärkeitä olivat myös joukkuekaverit, sillä pelatessa saattoi hetkeksi unohtaa kaiken, sanoo 16 vuotta SM-tasolla käsipalloa pelannut Pietiläinen.

Pietiläinen hakeutui myös Nuoret lesket -yhdistyksen vertaistukiryhmään, jossa hän sai tukea muilta leskiltä. Nykyään hän toimii yhden vertaistukiryhmän vetäjänä.

 

Sporttinen nainen huokuu nyt tarmoa. Hannamari Pietiläinen kuitenkin toteaa, että vielä viime keväänä suru sai hänet uudestaan valtaansa. Häntä kaihersi sekin, ettei pari ehtinyt hankkia lapsia.

– Järjellä ajatellen tilanne olisi saattanut olla vielä raskaampi, jos olisi ollut pieniä lapsia. Nyt olen kuitenkin voinut opiskella ja matkustaa mielin määrin.

Erityisen hyvää ja uutta avaavaa aikaa Pietiläiselle oli kesä 2015, jolloin hän oli opintojensa lomassa töissä urheilukaupassa Hampurissa. Kun asui ja työskenteli uudessa ympäristössä, alkoi irtautua suurimmasta surusta. Pietiläinen päätti myös toteuttaa vuosia kyteneen unelmansa opettajan ammatista, ja viime keväänä hän valmistui saksan ja ruotsin opettajaksi.

Olen kiitollinen, että sain tuntea käsittämätöntä yhteyttä niin hienon ihmisen kanssa.
– Hannamari Pietiläinen

Elämä tuntuu hymyilevän muutenkin, sillä Pietiläinen kertoo nyt deittailevansa ja olevansa avoin uudelle rakkaudelle.

– Janne toivoi ennen kuolemaansa, että löydän jonain päivänä jonkun elämääni. Nyt toivon sitä jo itsekin. Osaan myös ajatella, että jotain hyvää voi vielä tapahtua. Välillä sitä on ollut vaikea uskoa.

– Toisaalta olen äärettömän kiitollinen siitä, että sain tuntea monta vuotta käsittämätöntä yhteyttä niin hienon ja hyväsydämisen ihmisen kanssa.

Kolme vuotta Suomeen asunut Vladimir Ignatenko nauttii luonnosta.

Kolme vuotta Suomeen asunut Vladimir Ignatenko nauttii luonnosta.

Miljoonakaupungista metsien maahan

Kun muuttaa yli viiden miljoonan asukkaan Pietarista noin 270 000 asukkaan Espooseen, elämänrytmi muuttuu väistämättä rauhallisemmaksi. Kolmen vuoden aikana venäläinen Vladimir Ignatenko on huomannut, että levollisessa ympäristössä oma mielikin rauhoittuu.

– Olen alkanut nähdä enemmän yksityiskohtia ympärilläni sen sijaan, että vain kiiruhtaisin eteenpäin, hän kertoo.

Ignatenko on kotoisin Venäjän Kaukoidästä, läheltä Kiinan rajaa. Hän opiskeli sähkötekniikkaa Pietarissa ja pääsi viimeisenä opiskeluvuotenaan vaihto-opiskelijaksi Aalto-yliopistoon. Nyt hän asuu vaimonsa kanssa Kilossa, tekee väitöskirjaa ja työskentelee Otaniemessä avaruusteknologian startup-yrityksessä, joka kehittää mikrosatelliitteja hyödyntävää palvelua.

 

Suomi oli Vladimir Ignatenkolle tuttu muutamilta lomamatkoilta. Opiskelijaelämään oli hänestä helppo solahtaa. Myös työpaikan löytyminen auttoi sopeutumisessa.

– Pidän suomalaisesta yhteiskunnasta ja siitä, että kaikki toimii. Ihmiset noudattavat sääntöjä jopa liikenteessä. Vapaa-aikaa on enemmän, kun kaikki on lähellä.

Hankalinta on ollut tutustua suomalaisiin, sillä Ignatenkon työyhteisö ja ystäväpiiri ovat kansainvälisiä. Venäläisiä asuu pääkaupunkiseudulla paljon, joten kotoisaa juttuseuraa löytyy helposti. Suomalaisiin hän on tutustunut muun muassa Olarin seurakunnassa, jossa hänen vaimonsa oli harjoittelussa.

– Edelleen tunnen, että minun ja suomalaisten välillä on jokin henkinen muuri. Ihmiset pitävät vieraisiin pientä etäisyyttä.

 

Käyn mielelläni kävelyllä. Se rauhoittaa, ja siitä on apua myös tieteellisessä työssä. – Vladimir Ignatenko

 

Ehdottomasti parasta elämänmuutoksessa on Vladimir Ignatenkon mielestä se, että luonto on kaikkialla Suomessa niin lähellä. Hän uskoo, että on hyväksi sekä opiskelulle että työlle, että voi mennä välillä metsään pohdiskelemaan asioita.

– Käyn mielelläni kävelyllä. Se rauhoittaa, ja siitä on apua myös tieteellisessä työssä ja uusien ideoiden kehittelyssä.

Näillä näkymin Suomi pysyy pariskunnan kotimaana pitkään, sillä yrityksen työ on vasta alussa.

– Kaipaan tietysti ystäviäni ja perhettäni Pietarissa. Onneksi sinne on nopea junayhteys.


Hannamari Pietiläinen ei esiinny jutussa omalla nimellään.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi