– Oli lahja, että yhteys poikaan säilyi ja tavallaan se on vieläkin olemassa, sanoo Marko Luukkanen. Kuva: Hanna Raijas
Marko Luukkasen Santeri-pojan elämä oli lyhyt mutta kokonainen
Santerin elämää varjostivat huumeet ja mielenterveysongelmat. Yhteys vanhempiin säilyi viimeiseen asti.
Kaiken piti olla taas hyvin. Poika oli ollut joulunvietossa kotona ja loppiaisena käytiin isovanhemmilla vierailulla.
– Vanhempieni luona satuimme ottamaan valokuvan, jossa olemme vielä kaikki me viisi, koko perhe. Santerikin oli levollinen ja hyvällä mielellä, kertoo Santerin isä Marko Luukkanen.
Santerilla oli päihde- ja huumeriippuvuus, jota hoidettiin. Hän kuoli maaliskuussa 2014.
Kannabis tuli kuvioihin
Santeri oli täyttänyt 14, kun vanhemmat löysivät pojan urheilukassin, jossa oli Suomi-viinapullo, olutta, tupakkaa, graffitintekovälineet ja kannabista.
– Meillä ei ollut huumausaineista mitään käsitystä. Kun ne tulivat kuvaan mukaan, tarvitsimme tukea.
Marko soitti lastensuojeluun ja pyysi neuvoa. Perhe ohjattiin kaupungin nuorisoasemalle. Isä, äiti ja poika alkoivat käydä tapaamisissa ja pojalle saatiin tukiohjelma.
Ensimmäisen kerran Santeri oli käyttänyt kannabista puoli vuotta ennen kuin kassi löytyi. Käyttö ei vielä silloin ollut päivittäistä. Kului vuosi, ja Santerin kannabiksen käyttö oli muuttunut päivittäiseksi ulkopuolisesta tuesta ja seuloista huolimatta.
– Santeri oli selvästi rakastunut kannabikseen. Se antoi hänelle tunne-elämyksiä, jotka veivät. Ymmärsimme, että huumeiden käyttö, joka näkyi vanhemmille, oli vain osa kokonaisuutta.
Poika omissa maailmoissaan
Rippikoululeirillä Santeri ihastui. Nuorilla oli ihana kesä. Kun koulu alkoi, tyttö teki bänät. Paljon myöhemmin Santeri kertoi isälleen, että seurustelu päättyi hänen päivittäisen kannabiksen käyttönsä takia.
– Tilanne muuttui aika helvetilliseksi. Santerilla alkoi ysiluokka ja selvisi, että hän oli alkanut käyttää myös vahvempia aineita. Hän ei syksyn aikana juuri käynyt koulussa kuin syömässä.
Kuitenkin Santeri halusi lukioon. Älykäs poika keräsi voimansa, sai numerot nostettua ja pääsi lukioon. Syyslukukausi meni hyvin.
– On ollut armollista, että kaikissa tilanteissa yhteytemme Santerin kanssa säilyi. Se ei mennyt poikki, vaikka mahdollisuuksia siihen olisi ollut.
Keväällä Santeri ei enää käynyt koulua. Hän vaikutti masentuneelta. Isä etsi hänelle kokeneen nuorisoterapeutin ja -psykiatrin.
– Santeri lähti tapaamisiin vastahankaisesti, mutta lähti, kun minä lähdin mukaan.
Kesällä Santerin läheisimmät ystävät ottivat yhteyttä. He olivat äärimmäisen huolissaan Santerin psyykkisistä ongelmista.
– Tapasimme nuoret ja kuulimme, että Santeri ei enää saanut kontaktia ystäviinsä. Poika eli aineissaan omassa maailmassaan kuulokkeet korvilla. Hän oli alkanut kuulla ääniä ja viillellä itseään.
– Kolmen vuoden ajan olimme tehneet tiivistä yhteistyötä erilaisten tukitahojen ja lastensuojelun kanssa. Tajusimme, että enää emme voi tehdä mitään, ja sovimme lastensuojelun kanssa Santerin pikaisesta huostaanotosta.
Elämä kuin aaltoliikettä
Santeri pääsi pariksi kuukaudeksi kaupungin päihde- ja arviointiyksikköön, josta hän otti hatkat monta kertaa. Poika sijoitettiin Jyväskylän lähelle nuorisokotiin. Hän oli 17-vuotias ja kieltäytyi kaikesta psykiatrisesta hoidosta.
– Santeri koki Jyväskylän ajan jonkinlaisena vankilana, vaikka ymmärsi, että se oli hänelle välttämätöntä siinä tilanteessa.
Poika täytti 18 ja sai lastensuojelun jälkihuoltona vuokrayksiön Helsingistä.
– Elämä oli sellaista aaltoliikettä. Taas alku näytti toiveikkaalta. Santerille rakennettiin tukitoimet ja lääkäriyhteys nuorisoasemalle. Santeri itsekin sanoi, että hän haluaa vähentää aineiden käyttöä ja jatkaa lukio-opintojaan.
Santeri kävi vanhempiensa luona viikoittain syömässä ja teki äidin kanssa puutarhatöitä. Isän kanssa saunottiin ja puhuttiin miesten kesken. Loppusyksystä Santerin käynnit harvenivat.
Santerilla oli sovitut kuukausittaiset verkostotapaamiset, jotka isä oli kutsunut koolle. Helmikuussa Santeri tuli paikalle kasvot kuivuneessa veressä. Hänellä oli kesävaatteet. Pakkasta oli 15 astetta.
– Tajusin, että nyt oli helvetti irti. Kukaan viranomaisista – paikalla oli lääkäri ja sosiaalityöntekijöitä – ei kyennyt auttamaan.
Pojan olisi pitänyt olla sairaalahoidossa.
Avoimuus auttoi selviämään
Seuraava verkostotapaaminen meni taas hyvin. Santeri oli motivoitunut ja kertoi odottavansa pääsyä puutarhatöihin ja mökille. Kahden viikon kuluttua poika soitti äidilleen ja oli yhteydessä isotätiinsä, joka oli hänelle läheinen. Pariin päivään Santerista ei kuulunut mitään. Äiti meni käymään vara-avaimella Santerin asunnossa.
– Vaimoni soitti minulle päivällä, ja ymmärsin, mitä oli tapahtunut. Lähdin heti paikalle. Poliisit olivat jo siellä. Santeri lepäsi rauhallisen näköisenä sängyllään päivävaatteet päällään. Saimme vaimoni kanssa olla tunnin hänen kanssaan kolmisin – pitää kädestä, silittää hiuksia ja jättää jäähyväisiä.
Myöhemmin selvisi, että Santeri kuoli kuumeettomaan keuhkokuumeeseen, ei myrkytykseen.
Aluksi vanhemmat halusivat salata Santerin kannabiksen käytön. Melko nopeasti he ymmärsivät, että vain tosiasiat hyväksymällä voi olla mahdollisuuksia selvitä.
– Kulisseja rakentamalla emme olisi selvinneet, koska silloin ahdistus olisi pakkautunut perheen sisälle ja me muutkin olisimme sairastuneet. Kärsimys moninkertaistuu, jos se pidetään sisällä.
– Kyse oli niin isosta asiasta, ettei sitä voinut vain painaa unholaan ja odottaa sen menevän ohi.
Vanhemmat menivät vertaistukiryhmään vuoden kuluttua siitä, kun selvisi, että kannabis on mukana perheen kuvioissa. Marko alkoi kirjoittaa surupäiväkirjaa sen päivän iltana, kun Santeri löytyi kuolleena.
– Olisin kuollut poikani puolesta, mutta meillä ei ole sellaista valtaa. Olemme vain ihmisiä.
Vertaistuessa sanoitetaan sanoittamatonta
Marko on miettinyt Santerin elämää, omaa elämäänsä ja koko perheen elämää.
– Vaikka Santerin elämä jäi kesken, se oli myös kokonainen. Hän eli hyvin ehdottomasti loppuun asti, mutta hänen elämällään on sama arvo kuin jokaisen elämällä.
Santerin kuoleman jälkeen vanhemmat kävivät Suomen Mielenterveysseuran sururyhmässä puolen vuoden ajan ja viime kesänä Irti huumeista -yhdistyksen suruleirillä.
– Vertaistuessa on käsittämätön voima, kun ihmiset, joille on tapahtunut pahin mahdollinen elämässä, kohtaavat toisensa. Siinä on jotain hyvin lohdullista ja armollista. Tapaamisissa sanoitetaan sellaista kärsimystä, joka ei ole loppuun asti sanoitettavissa.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Ilman riittävää päihdehoitoa kannabisongelma räjähtää käsiin”, sanoo Diakonissalaitoksen lääketieteellinen johtaja Jarmo Kantonen
AjankohtaistaDiakonissalaitoksen Jarmo Kantonen ihmettelee, miksei hallitusohjelmassa ole mainintaa kannabiksesta. Asia kun tulee vääjäämättä eduskunnan käsittelyyn.