null Mitä kuuluu alaikäisten turvapaikanhakijoiden leirikeskukseen?

Iloinen vai huolestunut? Nuorukaiset paneutuvat Velskolassa myös suomen kieleen. Kuva: Patrik Lindström

Iloinen vai huolestunut? Nuorukaiset paneutuvat Velskolassa myös suomen kieleen. Kuva: Patrik Lindström

Mitä kuuluu alaikäisten turvapaikanhakijoiden leirikeskukseen?

”Nämä pojat ovat jonkun lapsia”. Kirkon työntekijät ja vapaaehtoiset tapaavat päivittäin Espoon Velskolan leirikeskuksessa majoittuvia alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

Nuuksion järviylängöllä Espoon luoteiskulmassa sijaitseva Velskolan leirikeskus on täynnä elämää, kuten niin usein muulloinkin. Tällä kertaa rakennuksessa majoittuvat nuoret eivät ole ikimuistoista viikkoa viettäviä rippikoululaisia, vaan yksin Suomeen paenneita alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

Tällä hetkellä leirikeskuksessa majoittuu 27 iältään 16–17-vuotiasta poikaa. Suurin osa on tullut Afganistanista, lisäksi on kurdeja ja arabeja. Pari kertaa viikossa Velskolaan tulee uusia nuoria tai joku lähtee muualle.

Ohjaajina työskentelevät Samad Hamid Sarkaut ja Ruqia Jalaia kertovat, että jokaisen tarina on erilainen. Yhteistä näille pojille on, että he ovat vielä alaikäisiä, samoin kuin se, että pojat ovat tulleet Suomeen ilman perhettä ja tyhjin käsin.

Alkupaketista löytyy hammasharja

Nuorukaiset on rekisteröity ja he ovat saaneet alkupaketin, joka sisältää välttämättömimmät hygieniatarvikkeet, kuten deodorantin, hammasharjan sekä alusvaatteita. Sen jälkeen heidät on lähetetty Velskolaan, missä he odottavat väliaikaisesti oleskelulupahakemuksen käsittelyä.

Täällä heidän taustojaan ei kysellä, vaan nuoret saavat olla vain nuoria. Ohjaajien tehtävänä on olla nuorten kanssa, ohjata ja asettaa myös rajoja.

Sarkaut ja Jalaia kertovat, että pojat ovat viihtyneet hyvin. ”Tämä on lapsen unelmapaikka: hyvää ruokaa, jalkapalloa, elokuvia. Täällä on kaikki hyvin.”

Tyttöjä Velskolassa ei ole. Ohjaajat selittävät, että heidät majoitetaan hotellissa.

”Tyttöjä tulee hyvin vähän. Vanhemmat eivät uskalla lähettää heitä, matka on heille liian vaarallinen.”

Peli kulki täysillä. Alaikäiset turvapaikanhakijat pelasivat jalkapalloa Velskolan leirikeskuksen nurmikentällä keskiviikkona. Kuva: Patrik Lindström

Metsäretkiä ja suomen kieltä

Seurakunta järjestää Velskolassa majoittuville pojille toimintaa. Espoon tuomiokirkkoseurakunnan erityisnuorisotyönohjaaja Pia Härkönen kertoo, että seurakunta pyrkii järjestämään jotakin toimintaa joka päivä.
 

Metsien ja peltojen keskellä oli kiva selittää pojille, että tämä on Suomen toiseksi suurin kaupunki."


Mukana on nuorisotyönohjaajia, diakoneja ja pappeja sekä vapaaehtoisia. Moni on ollut paikalla myös vapaa-aikanaan. Ohjelmassa on ollut suomen kielen opetusta, jalkapalloa, leijan lennätystä, frisbeegolfia, metsäretkiä, sormivärimaalausta ja muuta yhdessä oloa.

Nuoret ovat päässeet myös paistamaan lettuja yhdessä Olarin seurakunnan nuortenleiriläisten kanssa. Lisäksi pojille on viety lahjoituksena saatuja elokuvia, pelivälineitä ja talvitakkeja.

”Retkillä pojat kehuivat kovasti meidän puhdasta ilmaa, kaunista järvimaisemaa ja metsää ja ottivat paljon kuvia. Velskolan metsien ja peltojen keskellä oli kiva selittää, että tämä on Suomen toiseksi suurin kaupunki”, Härkönen naurahtaa.

”Nämä pojat saavat muuten nuotion aikaiseksi todella nopeasti.”

Tervetullut tilaisuus auttaa

Viime viikkoina monet Espoon seurakuntien työntekijät ja vapaaehtoiset ovat miettineet, mitä tehdä turvapaikanhakijoiden hyväksi. Tilaisuus tuli, kun Espoon kaupungilta tuli seurakuntayhtymälle pyyntö hätämajoituksen järjestämiseen.

Velskolan yksikkö toimii Espoon kaupungin alaisuudessa, ja seurakuntayhtymä tarjoaa tilat toiminnalle. Hätämajoitusta jatketaan Velskolassa 20. lokakuuta asti. Tarvittaessa seurakuntayhtymälle kuuluva Hilan leirikeskus on käytettävissä hätämajoitukseen lokakuun puolivälistä vuoden loppuun saakka.

Pia Härkönen on iloinen näin avautuneesta yhteistyömahdollisuudesta tutussa leirikeskuksessa.

”On ollut ilo työskennellä näiden poikien kanssa, ja osaan heistä on ehtinyt jo aika lailla kiintyäkin.”

Panta, huppari ja risti

Härköstä koskettaa syvästi se, että jossakin päin maailmaa ihmisiltä loppuvat elämisen mahdollisuudet niin, että he joutuvat jättämään kotinsa ja tulemaan vieraaseen ja outoon paikkaan etsimään mahdollisuutta siihen, mikä on suomalaisille itsestään selvää.

”Erityisen riipaiseva on ajatus siitä, että nämä nuoret ovat tulleet yksin. Heillä on ihan varmasti hurja ikävä, ja heitä ikävöivät ja heistä ovat huolissaan äidit, isät, sisarukset ja sukulaiset jossakin. Näen vahvasti, että nämä pojat ovat jonkun lapsia”, Härkönen sanoo.

”Meillä on mielestäni ihmisinä velvollisuus ottaa heidät vastaan niin kuin toivoisimme itsellemme tehtävän vastaavassa tilanteessa.”

Härkönen uskoo, että ystävällisillä kohtaamisilla voi olla tärkeä merkitys poikien elämässä. Kirkon työntekijät käyttävät paikalla ollessaan virkapaitaa, työpaikan hupparia tai ristiä – jotakin, mistä heidät voi tunnistaa.

”Näin ohjaajien on helpompi hahmottaa, mitä porukkaa olemme. Jos pojat jäävät Suomeen ja törmäävät myöhemmin kirkon työntekijöihin, niin toivottavasti meistä jää heille se muisto, että nuo pantapaitaiset olivat niitä, jotka olivat meille ystävällisiä. Näin he voivat ehkä helpommin kääntyä kirkon työntekijöiden puoleen myöhemminkin.”

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: