Murroksen viisaus
”Kyky kunnioittaa toisia ihmisiä syntyy sitä mukaa, kun ihminen kohtaa omaa heikkouttaan ja syyllisyyttään. Mitä suurempi tarve ihmisellä on kritisoida ja tuomita toinen, sitä pinnallisempi on hänen itsetuntemuksensa”, Tommy Hellsten sanoo. Kuva: Matti Karppinen

”Kyky kunnioittaa toisia ihmisiä syntyy sitä mukaa, kun ihminen kohtaa omaa heikkouttaan ja syyllisyyttään. Mitä suurempi tarve ihmisellä on kritisoida ja tuomita toinen, sitä pinnallisempi on hänen itsetuntemuksensa”, Tommy Hellsten sanoo. Kuva: Matti Karppinen

Murroksen viisaus

Kirjailija ja Ihminen tavattavissa -ohjelman johtaja Tommy Hellsten kohottaa teekupin huulilleen kotonaan Sipoon Gesterbyssä. Ilme on mietteliäs, sillä hän elää parhaillaan yhtä elämänsä isoista murroksista. Samalla olemuksessa on tyytyväisyyttä.

”Olen jo 61-vuotias, ja minun pitäisi vähitellen levätä laakereillani. Mutta minulla on hirveät velat, ja olen taas kysymässä, miten käy ihmiselle, joka laittaa kaiken likoon sen puolesta, mihin uskoo.”

Hellsten viittaa parin vuoden takaiseen yrityskauppaan, jonka myötä hänen perustamansa Ihminen tavattavissa -mentoriohjelma osti osake-enemmistön Informatum Oy -valmennusyrityksestä.

Mentoriohjelman tavoitteena on luoda Suomeen ”ihmisyyttä puolustavaa vastakulttuuria”. Hellstenin mukaan heikkouden kieltäminen on hyvää vauhtia johtamassa siihen, että ihminen joutuu ulos omasta yhteiskunnastaan.

”Länsimaisen kulttuurin toivo on siinä, että ihminen lopulta voi niin pahoin, että alkaa syntyä tietoisuutta. Kärsimys synnyttää tietoisuutta, jos suostumme kohtaamaan sen”, Hellsten sanoo.

 

Tommy Hellstenin elämän ratkaiseva vedenjakaja tuli suomalaisille tutuksi Virtahepo olohuoneessa -kirjasta (Kirjapaja 1991). Kirjoittamiseen johtanut prosessi alkoi jo vuonna 1982, kun Kalliolan kuntoutusklinikan johtavana sosiaalityöntekijänä toiminut Hellsten hakeutui Yhdysvaltoihin Hazelden-säätiön järjestämään koulutukseen.

Tuolloin 30-vuotias Hellsten kantoi sisällään pahaa oloa, josta hän ei saanut otetta. Koulutus nosti sisäiset tunteet pintaan ja antoi niille sanat.

Hellsten oli elänyt oman lapsuutensa vanhempien alkoholismin ja työnarkomanian varjossa. Kurssilla Hellsten otti iltalukemiseksi kirjan, joka käsitteli alkoholistien aikuisia lapsia. Lukiessaan hän alkoi ymmärtää, että hän ei ollutkaan huono ihminen, vaan voi huonosti sen vuoksi, mitä oli kokenut. Hellsten tunsi suurta helpotusta: vihdoinkin joku on nähnyt hänen tilanteensa.

Yöllä Hellsten heräsi omaan itkuunsa.

”Vähitellen tajusin, että itkin nimetöntä surua. Sitä ennen en ollut tiennyt, että olin menettänyt sellaisen lapsuuden, nuoruuden ja perheen, joka minulle olisi kuulunut.”

Toinen murros oli edessä samana vuonna, kun Virtahepo olohuoneessa -kirja ilmestyi. Keskellä syvintä lamaa Hellsten perusti oman yrityksen ja alkoi tehdä luentomatkoja sekä pitää terapeutin vastaanottoa.

Omilleen heittäytymisen kynnys oli korkea, sillä Hellstenillä oli vaimo, kolme lasta ja velkainen omakotitalo. Päätöstä punnitessaan hän pohti peloissaan ja epävarmana, tekeekö hän oikein.

Hellsten kävi mielessään läpi pahimman vaihtoehdon, jonka pystyi kuvittelemaan. Siinä hän menettäisi kotinsa ja joutuisi sosiaalitoimiston luukulle hakemaan toimeentulotukea.

Sisäinen varmuus tuli lopulta unien kautta. Ne sanoivat, että täytyy uskaltaa luottaa ja singota elämänsä kaikkein syvimmän elämäntuntonsa perään.

”Unet näyttivät minulle polun pään, jota kulkea ja sen, miten siinä käy. Nyt näen, että meillä on ylitajunta, jossa on syvempi tieto elämästämme. Sieluksi sitä monet nimittävät”, Hellsten sanoo.

Yhdessä tuon aikaisessa unessa Hellsten ohjasi myrskyävällä avomerellä troolaria, jonka etukannella oli koko perhe. Hellstenin kauhuksi vene meni ympäri aallokossa, mutta kääntyi ihmeen kaupalla takaisin oikein päin. Koko perhe selvisi onnellisesti kotisatamaan.

”Se oli minulle vahva uuden luomisen kohta”, Hellsten sanoo.

 

Kaiken keskellä Hellsten tunsi, että edessä olisi vielä kolmas ravisteleva muutos. Hänen avioliittonsa täytyi jollakin tavalla muuttua, ja hänen piti tehdä asialle jotakin. Reilut kahdeksan vuotta myöhemmin Hellsten astui ulos lähes 25 vuotta kestäneestä avioliitosta. Ero johti myöhemmin uuteen parisuhteeseen ja avioliittoon.

”Tein ratkaisun, joka meni jollakin tavalla vastoin kaikkea sitä, mitä moraalini sanoi, mitä kuului tehdä ja mikä oli sovinnaissääntöjen mukaista. Siinä tilanteessa ainoa ohjenuorani oli se, mitä koin omassatunnossani, mikä tuntui oikealta ratkaisulta.”

Avioeroon liittyvien tunneprosessien käsittely kesti kaikkiaan viisi vuotta, mutta Hellstenin mukaan ratkaisu osoittautui nopeasti oikeaksi.

”Ero oli hirvittävintä, mutta samalla parasta, mitä minulle on tapahtunut.”

Hellsten neuvoo parisuhteessa umpikujaan joutunutta ottamaan ensin vastuun omasta muuttumisesta. Eron harkitseminen tulee ajankohtaiseksi vasta sen jälkeen, kun on tehnyt oman osuutensa suhteen hyväksi, mutta siitä huolimatta paha olo vain syvenee.

”Yksi tapa etsiä oikeaa tietä on sen pohtiminen, kumpi olisi omalla kohdalla pakenemista, jääminen vai lähteminen”, hän sanoo.

Hellsten väittää, että ihmisenä olemiseen liittyvät kysymykset ovat oikeutettuja ja tärkeitä myös työyhteisöissä. Työpaikoilla voidaan hänen mukaansa huonosti, koska ihmisen suorituksesta on tullut tärkeämpi kuin hän itse.

”Kun ihminen tekee työtä oman itsensä kustannuksella, todellisen minuuden tilalle astuu erilaisia selviytymisstrategioita. Ryhdymme kelpaamaan, miellyttämään, kiusaamaan ja sabotoimaan toistemme työtä. Tämä on erityisesti johtamiseen ja esimiestyöhön liittyvä kysymys”, Hellsten sanoo.

Hellsten ei yritä luoda työpaikoista ongelmattomien ihmisten paratiiseja, mutta hän haluaa meidän ymmärtävän, että olemme ihmisiä myös työssä. Tämän oivaltamisella olisi suuri vaikutus organisaatioiden arvoihin ja johtamiskulttuuriin.

”Työelämä kaipaa viisautta nyt enemmän kuin koskaan. Se ei tarkoita, että kaikki uppoutuvat itsensä tutkimiseen, eikä kukaan enää tee mitään. Väitän päinvastoin, että tehokkuus syntyy työn ilosta ja selkeydestä, jopa levollisuudesta.”

Ihminen tavattavissa -ohjelma sisältää nelivuotisen mentorikoulutuksen, johon otetaan vuosittain toistakymmentä koulutettavaa. Lisäksi Hellstenin yritys myy yrityksille työyhteisökoulutusta. Ohjelman liikkeellelähtö on Hellstenin mukaan opettanut kärsivällisyyttä ja nöyryyttä.

”Minulla on taipumus sanella elämää ja ajatella, että asioiden pitäisi tapahtua tietyssä aikataulussa. Tämä tapa mennä eteenpäin on hidas, mutta ei ole olemassa muutakaan tapaa. Jos etsii vaikuttavuutta eikä pelkästään elämyksiä, on kunnioitettava ihmisen kasvun sisäistä rytmiä.”

 

Unelmat ja haaveet ovat siis sielun tai ylitajunnan meille lähettämiä kutsuja, joihin kannattaisi suhtautua vakavasti. Hellstenin mukaan sielun kutsuun vastaaminen tarkoittaa hyvin käytännöllisiä asioita. ”Pitää luottaa sisäiseen tunteeseen tai aavistukseen niin paljon, että uskaltaa toimia sen pohjalta”, hän sanoo.

Joskus kutsu syvempään elämään tulee rankkojen murrosten muodossa. Konkurssi, onnettomuus, työpaikkakiusaaminen, sairaus tai aviokriisi vie kohtaamaan tosiasiat. Ihminen huomaa, että hän ei olekaan kaikkivoipa, vaan hauras ja yhteyttä tarvitseva.

Murros on Hellstenin mukaan kuin Jeesuksen vertauksen neulansilmä, jonka toiselle puolelle emme pääse omin voimin.

Joskus sielun kutsuun vastaaminen tarkoittaa askelta, jota emme halua ottaa, kuten alkoholista luopumista tai tukahduttavan työpaikan jättämistä. Pelkäämme irti päästämisen hetkiä, koska niissä joudumme astumaan tyhjän päälle.

Mutta Hellsten väittää, että vain hallinnasta ja kontrollista luopuminen avaa tien Jumalan mahdollisuuksiin. Silloin korva virittyy kuulemaan itseä suurempaa ohjausta.

”Luopuminen on se hetki, jossa olet pelkkä huuto, joka pyytää ohjausta ja turvaa.”

Hellstenin suhde hengellisyyteen on muuttunut vuosien myötä. Teologian opiskelijana hän kiersi hengellisissä tilaisuuksissa ja kyseli, missä Jumala on. Kun hän alkoi toipua alkoholistiperheessä eletystä lapsuudesta, teoreettinen kysymys muuttui käytännölliseksi. Uskonnollisuus vaihtui ihmisen sisimmän tutkimiseksi.

Hellstenille ei riitä se, että hän käyttää hengellisiä sanoja kuten armo tai synti ja jättää kuulijansa tai lukijansa niiden varaan. Sen sijaan hän yrittää ymmärtää, mitä sanat tarkoittavat ihmisen elämässä ja psykologisessa todellisuudessa.

”Näin olen tehnyt itseni takia, jotta saisin avun ja ymmärtäisin. Hengellisyys toteutuu siinä, missä on läsnä ihmisyyden kunnioitus, rakkaus ja yhteys, vaikka uskonnollisia sanoja ei käytettäisi ollenkaan.”

Elämä on Hellstenin mielestä siitä ihmeellistä, että emme saa valmista käsikirjoitusta tai kaikenkattavia neuvoja. Metsässä ei ole valmiita polkuja, eikä sinne voi mennä suvereenina. On vain mentävä eteenpäin, vaikka rokki ryvettyy. Kulkiessa syntyy aavistus suunnasta ja elämän syvemmästä tarkoituksesta.

Hellsten lisää, että uutta luovan ihmisen pitää harjoittaa tiukkaa itsekritiikkiä. Koko ajan on kysyttävä, meneekö oikeaan suuntaan ja tekeekö oikeita asioita. Pitää sietää omaa epävarmuutta ja haavoittuvuutta.

Tuttuun tapaansa Hellsten kiteyttää ajatuksen väitteen muotoon:

”Jotta usko olisi tervettä, myös epäilyn pitää sisältyä siihen. Usein ajatellaan, että epäily ei kuuluisi uskoon, mutta niin se on. Lahkon tragiikka on juuri siinä, että se ei epäile itseään. Juuri siksi, että lahko on niin suvereeni, se on niin vaarallinen.”

 

Korjaus 5.4.2018: Jutusta on poistettu vanhentunut menovinkki.

”Mikään ei ole enemmän totta kuin Kristuksen sanoma”

Moni tekee nykyään eron hengellisyyden ja uskonnollisuuden välillä ja sanoo vierastavansa jälkimmäistä. Mistä tässä on kysymys?

– Luulen, että kirkon yksi ongelma on siinä, että se on uskonnollinen olematta hengellinen. Sieltä on tavallaan riisuttu psykologia. En halua olla yksisilmäinen ja tarjota psykologiaa joka paikkaan, mutta näen, että uskottavuus katoaa, jos hengellisyys ja psykologia eivät ole yhdessä.

Kirkossa ihmetellään, miksi tämän ajan henkinen etsintä ohjautuu usein kristillisen jumalakäsityksen ja kirkon ulkopuolelle. Miten haasteeseen tulisi vastata?

– Mitä jos kirkko uskaltaisi tutkia itseään sen sijaan, että se tutkii muita ja kysyy, miksi ne ryökäleet eivät tule tänne, kun täällä kerran on totuus? Jospa kirkko tutkisikin itseään ja kysyisi, onko siellä elämä, ja kenties toteaisi, että ei ole. Silloin syntyisi haavoittuvuutta, haurautta, heikkoutta ja nöyryyttä. Kenties siitä lähtisi syntymään uudenlaista uskottavuutta ja uudenlainen tapa pukea evankeliumi nykyihmisen sanoiksi.

Kirkon sanomalla on siis edelleen merkitystä?

– Jos kirkon sanoma on Kristuksen sanoma, mikään ei ole sen oikeampaa, vallankumouksellisempaa ja enemmän totta. Mutta onko sanoma hukattu, kun se on institutionalisoitu ja tehty uskonnoksi? Ei ole niin oleellista julistaa evankeliumia, vaan pikemminkin olla evankeliumi. Silloin sanoma välittyy, oli puhe melkein mitä tahansa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi