Mielenosoittajat kokoontuivat Ketään ei jätetä -marssille Helsingin Senaatintorilla lauantaina 25. syyskuuta 2021. Kuva: Roni Rekomaa/STR/Lehtikuva.
Näkökulma: Kristinusko ei tarvitse vihollisia
Nostalginen nationalismi määrittelee yhtenäisyyden erottamalla ”meidät” nykyisin näkyvimmistä vähemmistöistä, pappi ja psykoterapeutti Kirsi Hiilamo kirjoittaa.
Kirjailija, toimittaja Mikko Kortelainen kuvaa romaanissaan Poikkeustila, miten maahanmuuttovastaisuus voi nopeasti muuttua itseään vahvistavaksi vihan pyörteeksi, joka rikkoo yhteiskuntarauhan. Kirja on viiltävän ajankohtainen kuvaus polarisoituneesta ja edelleen polarisoituvasta Suomesta.
Kortelainen rakentaa taitavasti kertomuksen siitä, miten yksittäiset, valheellisesti maahanmuuttajien tekemiksi lavastetut rikokset sysäävät liikkeelle joukkohysterian. Se on mahdollista, koska ilmapiiri on jo valmiiksi kärjistynyt.
Juuri tällaista kärjistymistä todistamme Suomessa joka päivä, kun toiset poliitikot syyllistyvät rasistisiin hyökkäyksiin ja toiset sallivat niiden tapahtua. Myös jotkut aiemmin monikulttuurisuutta ainakin hiljaisesti puolustaneet puolueet ja poliitikot ovat alkaneet kritisoida maahanmuuttoa ja maahanmuuttajia. Polarisaatiota ruokkivat somealgoritmit näyttävät palkitsevan tällaista käytöstä, ja suosiota kalastelevat päättäjät seuraavat perässä.
Jo nyt Suomi on vähentänyt dramaattisesti kiintiöpakolaisten vastaanottoa ja karsinut maailman köyhimmille maille suunnattuja kehitysyhteistyövaroja. Samaan aikaan hallitus on torjunut mahdollisuuden tarjota sairaanhoitoa Gazan lapsiuhreille.
Kansainvälisen politiikan epävarmuuden keskellä on suuri kiusaus etsiä turvaa menneisyyden kuvitellusta harmoniasta.
Kansainvälisen politiikan epävarmuuden keskellä on suuri kiusaus etsiä turvaa menneisyyden kuvitellusta harmoniasta. Tällaista ajattelua voi kutsua nostalgiseksi nationalismiksi, jonka tavoitteena on palauttaa Suomen yhtenäinen ”kultakausi”. Tällainen nationalismi on lähtökohdiltaan vahingollista, koska se tekee ulkoisia ja sisäisiä vihollisia ihmisryhmistä, jotka aiemmin olivat näkymättömiä, esimerkiksi maahanmuuttajista ja seksuaalivähemmistöistä. Nostalginen nationalismi määrittelee yhtenäisyyden erottamalla ”meidät” nykyisin näkyvimmistä vähemmistöistä.
Teologian tohtori Sami Lipponen osoittaa väitöskirjassaan Nationens sista försvarare saman logiikan, jota Kortelainen kuvaa romaanin keinoin: kun moninaisuus leimataan rappioksi ja perinteiden murenemiseksi, erilaisuudesta tulee uhka, jota vastaan katsotaan olevan oikeus tai jopa velvollisuus taistella.
Valitettavasti uskonto kytkeytyy yhä useammin nostalgiseen nationalismiin ja maahanmuuttajakielteisyyteen, joka kohdistuu erityisesti islamiin ja muslimeihin. Kristinuskolla perustellaan, miksi meidän arvomme ja elämäntapamme ovat parempia kuin muiden. Sama ajattelutapa näkyy kansallismielisten johtajien puheissa niin idässä kuin lännessä: uskonto valjastetaan imperialistisen voimapolitiikan palvelukseen.
Omia perinteitä ja arvoja voi vaalia ja puolustaa ilman vihollisia.
Kristinuskoon ei kuulu vastakkainasettelu vaan heikkojen ja haavoittuvien auttaminen. Siihen liittyy solidaarisuus sekä maahanmuuttajia kohtaan kotimaassa että köyhien maiden ihmisiä kohtaan muualla maailmassa. Taloudellisista haasteista huolimatta Suomi on edelleen vauras maa, jolla on varaa nykyistä suurempaan solidaarisuuteen. Omia perinteitä ja arvoja voi vaalia ja puolustaa ilman vihollisia.
Kirkon on vastattava kysymykseen: kenen puolella me seisomme, kun kannatusta haetaan leimaamalla maahanmuuttajia ja lietsomalla vihaa? Vaikeneminen ei ole puolueettomuutta. Sekin on valinta.
Jokainen ihminen on luotu Jumalan kuvaksi syntyperästä ja seksuaalisesta suuntautumisesta riippumatta. Kun kristinuskon nimissä vaaditaan rajojen sulkemista lähimmäisiltä, kristinuskoa ei enää puolusteta. Sitä väärinkäytetään.
Kortelaisen Poikkeustila on fiktiota. Suunta, jota se kuvaa, ei ole.
Kirjoittaja on psykoterapeutti ja rovasti
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kristinusko ei ole harmiton hengellinen harrastus vaan poliittinen voima
PuheenvuorotSelkeä enemmistö suomalaisista toivoo kirkolta asettumista vähäosaisten puolelle, ja kirkon diakoninen toiminta saakin arvostusta ihmisten parissa riippumatta vakaumuksesta.
