Nälkä toi Suomeen kuolonvuodet
Halla ja sade tuhosivat sadot 1600-luvun lopussa ja Suomi oli jäiden saartama.
Nälän pullistamat vatsat ovat tuttu näky kehitysmaiden nälkäkatastrofeja käsittelevistä uutisista. Vuosina 1695–97 niitä näkyi Suomessa, kun täällä koettiin katastrofi, jota pahempaa saa maailmalta etsiä.
Suurina kuolonvuosina kuoli nälkään ja nälän seurauksena levinneisiin tauteihin 25–30 prosenttia suomalaisista. Esimerkiksi Etiopian tai Somalian viime vuosien nälänhädissä ei päästä lähellekään näitä lukuja.
Tuttu Suvivirsi saa aivan uutta sisältöä, kun tulee ajatelleeksi, että se otettiin suomalaiseen virsikirjaan vuonna 1701. Silloisille suomalaisille virren sanat, joissa laiho lainehtii laaksoissa, merkitsivät aivan jotain muuta kuin nykypäivän suomalaisille. Kyse ei ollut vain kesän iloista, vaan elämästä ja kuolemasta.
Pieni jääkausi kylmensi ilman
Euroopan ilmastohistoriassa 1600-luvun loppu oli erityisen kylmää aikaa. Elettiin niin sanottua pientä jääkautta ja suomalainen talonpoika viljeli peltojaan ääriolosuhteissa. Kasvukausi oli lyhyempi kuin nykyisin ja poikkeuksellisen hyvänkin kesän sadon saattoi tuhota loppukesän tai alkusyksyn halla.
Talvi 1694–95 oli koko Euroopassa poikkeuksellisen kylmä. Ruotsin valtakunnassa, johon Suomi kuului, lumi suli niin hitaasti, että kylvötöihin päästiin vasta kesäkuussa. Sen jälkeen alkoi yhtäjaksoinen sade, eikä vilja ehtinyt kypsyä ennen kuin halla sen tuhosi.
Yksittäistä katoa pidettiin kuitenkin vain yhtenä Jumalan langettamana koettelemuksena muiden joukossa. Suomen maaherrat raportoivat hätätilasta vasta seuraavan vuoden puolella, kun kävi ilmi, ettei siemenviljaa ollut. Ei oivallettu, että edessä oli paljon pahempaa.
Pettuleipä oli hätäravintoa, jota saatiin männyn jälsi- ja nilakerroksesta kuoren alta.
Katastrofin mittasuhteita ei ymmärretty
Ruotsin valtio ja yksinvaltias kuningas reagoivat hätään, mutta byrokraattisen hitaasti. Keskitetty ja etuoikeuksiin perustuva säätely- ja sääty-yhteiskunta rajoitti yksityistä kaupankäyntiä ja esti virkamiesten oma-aloitteisuuden. Tieto kulki hitaasti ja katastrofin mittasuhteet selvisivät vasta vähitellen.
Valtio oli muutenkin käymistilassa: aatelistolta oli viety maita ja valtaa ja samalla heikennetty heidän mahdollisuuksiaan auttaa. Lisäksi kuningas oli vakavasti sairas, kuolemassa syöpään.
Piittaamattomuudesta ei ollut kyse. Hallitsijan jumalallinen velvollisuus oli huolehtia kansastaan ja suurvalta tarvitsi veronmaksajia ja sotilaita.
Kato iski kuitenkin laajalti koko valtakuntaan, myös sen vilja-aittaan Liivinmaalle. Suomi oli erityisen hankalassa asemassa, sillä puolet vuodesta maa oli käytännössä saarroksissa jäiden vuoksi eikä apua saatu tuotua.
Talvi 1696 ei ollut kylmä, vaan aluksi petollisen leuto. Vetinen talvisää tuhosi syksyllä kylvetyt siemenet ja kevättalvella saatiin ylettömästi lunta. Kesällä sade ei tuntunut lakkaavan lainkaan ja elokuussa iski taas halla.
Isonkyrön asukkaat valittivat epätoivoissaan käräjillä, ettei vilja riittäisi edes jouluun: ”Jumalan vihan ruoska oli käynyt yli maan”. Niin tuohon aikaan ajateltiin: Jumala antoi ja Jumala otti, hän oli säiden herra.
Vuosi 1697 oli kaikkein pahin. Kruunun makasiineista riitti viljaa vain harvoille, vaikka nyt sitä sai paikoin hankkia velaksi. Pahinta nälkäaikaa oli kevättalvi ja kevät, jolloin ihmisiä kuoli kymmeniä tuhansia.
Hätäruoka ja taudit tappoivat
Kuolema korjasi satoaan Suomessa vuosina 1695–1721.
Kun nälkä kurni suolistossa eikä kunnon ruokaa ollut, turvauduttiin hätäruokaan. Yksi niistä oli männyn nilakerroksesta tehty pettujauho, mutta nyt ei ollut ruisjauhoja, joihin sitä sekoittaa. Kevättalvella 1697 nälän heikentämät ihmiset eivät lumisohjossa jaksaneet edes kaataa puita.
Petun lisäksi käytettiin myrkyllistä suovehkaa, olkia, niintä ja sammaleita. Oljen käyttäminen aiheutti ensin ummetuksen, sitten kuolemaan johtaneen ripulin. Myös pilaantunut vilja sairastutti.
Riistakanta väheni ja kalavedet tyhjenivät kylien läheltä, joten hyvät erätaidotkaan eivät enää auttaneet. Säilömiseen ei ollut suolaa. Kaikkia metsän antimia, kuten sieniä, ei osattu käyttää.
Kun kotieläimet jouduttiin tappamaan, oli edessä lopun alku. Kaikkialla näkyi nälkiintyneitä, joiden vatsat ja raajat turposivat proteiinin puutteesta.
Jotkut, kuitenkin yllättävän harvat, turvautuivat kannibalismiin.
Myös kulkutaudit alkoivat levitä. Ennestäänkin huono hygieniataso romahti. Kerjäläislaumat vaelsivat ruuan toivossa paikkakunnalta toiselle ja toivat tullessaan kuoleman. Punatauti, lavantauti ja pilkkukuume tappoivat väen kokonaisista kylistä.
Helsingissä kaivettiin joukkohautoja
Vaikka Uusimaa selvisi keskimääräistä paremmin, kuolleisuus kipusi täälläkin noin 20 prosenttiin. Katovuodet veivät sadon ja kerjäläiset toivat taudit.
Helsingin pitäjän talonpojat saivat ostaa Porvoon saaristoon uponneesta laivasta osittain pilaantunutta viljaa syötäväksi.
Helsingin kruununmakasiinia jouduttiin vartioimaan. Viljaa jaettiin, mutta maksusta. Vuonna 1697 saatiin lupa myydä viljaa velaksi ja joillekin nälkää näkeville sotilaille annettiin jopa ilmaiseksi muutamia kapallisia.
Ruumiita oli niin paljon, että Kamppiin kaivettiin joukkohauta sadoille ihmisille. Kaikkia ei jaksettu edes haudata. Eräs Helsingin pitäjän kirkonkylän asukas tuomittiin kesällä 1697 sakkoihin, koska hän oli antanut koiransa syödä talossaan ruumiin.
Moni tila jäi tyhjilleen ennen kuin sää muuttui, ruokaa saatiin tuotua ja nälänhätä vihdoin loppui.
Euroopan nälkämaa
Vuosien 1695–1697 suuret kuolonvuodet ovat yksi Euroopan pahimmista nälkäkatastrofeista, ellei pahin. Nälkään ja tauteihin kuoli noin 100 000 suomalaista.
Myös muualla Ruotsin valtakunnassa pääkaupunki Tukholmaa myöten nähtiin nälkää. Virossa arviolta viidesosa asukkaista menehtyi samoin kuin valtakunnan vilja-aittana pidetyllä Liivinmaalla.
Nälänhätä iski koko karmeudessaan Suomeen jälleen vuosina 1866–68. Ihmisiä kuoli noin 150 000, mikä oli noin 15 prosenttia väestöstä.
Myös viime vuosisadalla sota- ja pula-aikoina ruuasta oli Suomessa pulaa.
”Naapuritalossani asuva iäkäs nainen kertoi, miten hänen oli lapsena usein mentävä nälkäisenä nukkumaan. Hän näkee yhä unia, joissa saa leipäpalan. Suomen nälkäinen menneisyys on lähellä. Olisi hyvä muistaa, että modernikin ihminen on riippuvainen luonnosta ja maan antimista,” kertoo 1600-luvun kuolonvuosia käsittelevän kirjan Jumalan vihan ruoska kirjoittaja Mirkka Lappalainen.
Nälkää seurasi sota, rutto ja miehitys
Suurten kuolonvuosien jälkeen oli vain muutama vuosi rauhallista aikaa. Ruotsille alueita menettäneet naapurivaltiot odottivat tilaisuutta revanssiin. Kun nälkä oli heikentänyt Ruotsia, ja sillä oli nuoreksi ja kokemattomaksi arvioitu hallitsija Kaarle XII, ne arvelivat hetkensä koittaneen.
Vuosina 1700–1721 raivonnut Suuri Pohjan sota oli aluksi menestystarina ruotsalaisille joukoille ja suomalaiset karoliinisoturit seikkailivat pitkin Puolaa ja Venäjää. Pultavassa vuonna 1709 sotaonni kääntyi.
Suomi joutui tsaari Pietarin Venäjän hyökkäyksen kohteeksi. Toukokuussa 1713 venäläiset saapuivat Helsingin edustalle 300 laivan ja 17000 miehen voimin. Ruotsalaiset polttivat kaupungin ja venäläiset ottivat sen haltuunsa.
Jo ennen venäläisten tuloa vuonna 1710 Helsinki oli kokenut kovia. Yli puolet kaupunkilaisista menehtyi ruttoon ja Kampin multiin haudattiin lähes 1200 kuollutta. Hautausmaa sijaitsee Vanhassa kirkkopuistossa, jota kutsutaan ruttopuistoksi. Ruton toivat tullessaan Virosta ja Liivinmaalta paenneet pakolaiset ja se levisi myös Helsingin pitäjään.
Venäläiset saivat koko Suomen hallintaansa vuonna 1714 ja miehittivät maan. Julmaa miehitysvaltaa kutsutaan isovihaksi. Murhat, raiskaukset ja väestön lähettäminen pakkotyöhön tai orjiksi Venäjälle olivat yleisiä.
Ensimmäisiä kuolonuhreja oli Helsingin pitäjän kappalainen Matthias Limnander, jonka venäläiset sotilaat pieksivät hengiltä.
Suuren Pohjan sodan viimeinen episodi oli Kaarle XII:n hyökkäys Norjaan, jossa hän sai surmansa. Sota päättyi vuonna 1721 ja seurasi kaksikymmentä rauhan vuotta. Ne olivat enemmän kuin tarpeen.
Lähteet: Historian tutkija Mirkka Lappalaisen haastattelu; Mirkka Lappalainen: Jumalan vihan ruoska. Suuri nälänhätä Suomessa 1695–1697. Siltala 2012; Markku Kuisma: Helsingin pitäjän historia 1550–1713. Gummerus 1980.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Töölössä ja Tikkurilassa turvauduttiin pyhimyksiin ja magiaan – hiipivää reformaatiota talonpoika tuskin huomasi
Hyvä elämä1500-luvun alussa nykyisellä pääkaupunkiseudulla asui 5 000 ihmistä, jotka pelkäsivät kuolemansa hetkeä.