null Oppilaitospappi päättää pitkälti itse, mitä tekee

Oppilaitospappi Henri Järvinen ja koreografi Soili Huhtakallio valmistelevat Taideyliopiston avajaisjumalanpalvelusta.

Oppilaitospappi Henri Järvinen ja koreografi Soili Huhtakallio valmistelevat Taideyliopiston avajaisjumalanpalvelusta. "Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa, ettei meidän kuulu hävittää uskontoa pois näkyvistä", Järvinen sanoo. Kuva: Sirpa Päivinen

Oppilaitospappi päättää pitkälti itse, mitä tekee

Pääkaupunkiseudun oppilaitoksissa työskentelee kaksitoista täysipäiväistä oppilaitospappia. Heillä on aikaa jutella uskonnon lisäksi vaikka parisuhteesta tai taiteen tehtävästä.

Kun Margit Peltovirta aloitti oppilaitospappina vuonna 2004, hän sai heti nenilleen.

Peltovirta oli pyytänyt tapaamista erään oppilaitoksen työntekijältä, jotta he voisivat pohtia yhdessä, missä pappia tarvitaan. Työntekijä oli unohtanut tapaamisen, ja Peltovirta meni koputtamaan ovelle.

– Seisoin siinä hölmistyneenä ja sanoin, että meillä oli tapaaminen. Hän katsoi minua ja totesi, ettei ollenkaan ymmärrä, minkä takia meillä on joku oppilaitospappi, Peltovirta kertoo.

Sitä miettivät monet. Oppilaitospapin työnkuva on niin laaja, että sen tiivistäminen pariin lauseeseen tuntuu tuottavan vaikeuksia heille itselleenkin.

Pääkaupunkiseudun oppilaitoksissa työskentelee kaksitoista täysipäiväistä oppilaitospappia. He ovat luterilaisen kirkon palkkalistoilla, mutta heidän työpisteensä ovat pääasiassa kampuksilla.

Meillä on aina tarve kohdata muita ihmisiä, puhua ja jakaa elämän suuria kysymyksiä ja löytää toisinaan ehkä muutama vastaus.

Ennen kaikkea oppilaitospapit keskustelevat. Sekä opiskelijat että henkilökunta voivat tulla juttelemaan luottamuksellisesti. Puhua voi kaikesta, mikä mietityttää: parisuhteesta, jaksamisesta, uskonnosta, työelämästä ja niin päin pois.

Oppilaitospapin työ riippuu paljon papista itsestään. Kukin saa miettiä, missä katsoo olevansa tarpeellinen. Peltovirta vetää muun muassa lähihoitajaopiskelijoille tunteja kuolevan potilaan ja surevan omaisen kohtaamisesta.

Vapauden kääntöpuoli on se, että oppilaitospapin työ saattaa aiheuttaa hämmennystä – kuten työssään aloittanut Peltovirta sai huomata.

Epäonnisesta tapaamisesta ei mennyt pitkään, kun koululla sattui kriisi, joka vaati rikosilmoituksen tekemistä. Peltovirta otti asiasta kopin aiemmin tapaamansa työntekijän ja asianomaisen kanssa.

– Seuraavana aamuna sain sähköpostin siltä työntekijältä. Hän kirjoitti, että on todella hienoa, että meillä on täällä koulussa tällainen oppilaitospastori.

Aikuisten nuortenillat tarjoavat turvallisen tilan kristillisyyttä

Töölöntorin laidalla on kellarihuoneisto, jossa soi haikea folk. Keittiössä on tarjolla kahvia, hämärän huoneen seinustoilla on kynttilöitä, ja sohvaryhmällä istuvat oppilaitospappi Laura Mäntylä ja nuorisotyöntekijä Mikko Saari.

Pian alkaa aikuisten nuortenilta.

– Olen kohdannut vuosien varrella paljon opiskelijoita, jotka ovat kyselleet, miksei meillä ole tarjolla mitään sellaista kuin nuortenillat aikoinaan, Mäntylä selittää.

Nyt on. Töölössä joka toinen torstai järjestettävät illat toimivat perinteisten nuorteniltojen kaavalla. On hengailua, kuulumiskierros, päivän keissi ja iltahartaus.

– Ihmisten tarpeet eivät loppujen lopuksi muutu hirveän paljon iän myötä. Meillä on aina tarve kohdata muita ihmisiä, puhua ja jakaa elämän suuria kysymyksiä ja löytää toisinaan ehkä muutama vastaus, Mikko Saari kertoo.

Aika moneen suuntaan käydään keskustelua siitä, miten uskonnonharjoittamisen paikka voi olla yliopistolla.

Iltaan tulevan ei tarvitse ajatella uskonasioista millään tietyllä tavalla.

– Tarjoamme turvallisen tilan kristillisyyttä. Painotamme, että jokainen saa ajatella näistä asioista juuri niin kuin ajattelee. Kenenkään näkemyksiä ei saa loukata tai tuomita. Kuka vain saa tulla, Mäntylä sanoo.

Aikuisten nuortenillat ovat yksi esimerkki siitä, mitä Mäntylä haluaa oppilaitospappina tehdä. Pääosa Mäntylänkin työstä on keskustelua. Hän on käynyt seksuaalineuvojakoulutuksen ja perehtynyt Solmuja parisuhteessa -menetelmään.

– Monet tulevat puhumaan seksuaalisuuden ja seksuaali-identiteetin kysymyksistä. Usein he kuuluvat johonkin seksuaali- tai sukupuolivähemmistöön.

Kellarihuoneistoon on tullut reilu kymmenen ihmistä. Kohta alkaa kuulumiskierros.

– Kenenkään ei ole pakko puhua tai tehdä oikeastaan mitään, Mikko Saari lupaa.

Miten jumalanpalvelus sopii yliopistoon?

Oppilaitospappi Henri Järvinen ymmärtää, että pappi yliopistolla herättää kysymyksiä.

– Aika moneen suuntaan käydään keskustelua siitä, miten uskonnonharjoittamisen paikka voi olla yliopistolla, Järvinen kertoo.

Hänen työmaataan on muun muassa Taideyliopisto, johon kuuluvat Kuvataideakatemia, Sibelius-akatemia ja Teatterikorkeakoulu. Tällä hetkellä Järvisellä on työn alla Taideyliopiston avajaisjumalanpalvelus, jota vietetään syyskuussa Temppeliaukion kirkossa. Jumalanpalveluksen tekemiseen osallistuu Taideyliopiston opiskelijoista koottu kuoro ja tanssiryhmä.

Miten jumalanpalvelus sitten sopii yliopistoon?

– Jumalanpalvelukset ovat perinne, mutta kyse on myös aidosti yliopistoyhteisöstä nousevasta pyhästä hetkestä. Oppilaitospappien työ on tukea uskonnonvapautta eri tavoin. Positiivinen uskonnonvapaus tarkoittaa, ettei meidän kuulu hävittää uskontoa pois näkyvistä vaan vahvistaa ihmisen henkisiä mahdollisuuksia synnyttää toivoa yhteisöissämme ja maailmassa.

Sitä paitsi uskonnolla ja taiteella on Järvisen mielestä tavallaan yhteinen tehtävä. Kumpikin pyrkii jäsentämään maailman todellista luonnetta ja paljastamaan ihmiselle, kuka hän perimmiltään on.

Järvinen on huomannut, että taidemaailman suhtautuminen uskonasioihin on muuttunut kymmenen vuoden aikana. Enää ei ole tabu sanoa, että hengelliset kysymykset kiinnostavat. Hyvä esimerkki on Teatterikorkeakoulun näyttelijäntyön professori Hannu-Pekka Björkman, joka on kirjoittanut ortodoksisesta uskostaan monessa kirjassa.

– Ihmiset keskustelevat näistä asioista, ja siinä keskustelussa oppilaitospapin teologinen asiantuntemus on monesti paikallaan, Järvinen sanoo.

Suuria kysymyksiä ilman vastauksia

Nöyryys, rikkinäisyys ja epäonnistuminen ovat keskeisiä teemoja Soili Huhtakallion koreografiassa. Kuva: Sirpa Päivinen

Koreografi Soili Huhtakallio on suunnitellut Taideyliopiston avajaisjumalanpalvelukseen tanssillisen esirukouksen. Aiempien kirkkoprojektien jälkeen Huhtakallio ehti tosin jo miettiä, ettei ehkä halua tehdä enää esityksiä kirkkoihin.

– Minun on naisena välillä hyvin vaikea suhtautua kirkon naisia alistavaan historiaan, Huhtakallio toteaa.

Huhtakallion uskonnollinen tausta on värikäs. Kun muut lähtivät nuorena bilettämään, hän kääntyi lestadiolaiseksi. Hänen vanhempansa kielsivät sen, ja Huhtakallio vietti yhden kesän kotiarestissa.

Lestadiolaisuus on jäänyt, mutta liikkeen korostetun kielteinen suhtautuminen ruumiiseen jätti Huhtakallioon jälkensä.

– Olen siitä lähtien tehnyt työtä sen parissa, miten voin sallia ruumiillisen olemassaoloni sellaisena kuin se on. Tanssin piirissä toimivalle tämä on aika ongelmallinen kysymys.

Nykyisin Huhtakallion suhde kirkkoon ja uskoon on kriittisempi. Hänen kokemuksensa mukaan luterilaisessa kirkossa on tilaa kysymiselle.

– Luterilainen kirkko ja herännäisyys ovat tuoneet itselleni rivikristittynä voimakkaimmin esiin juuri sen, että kaikki saavat tulla.

Nöyryys, rikkinäisyys ja epäonnistuminen ovat keskeisiä teemoja myös Huhtakallion koreografiassa. Vaikka hän ei enää etsi absoluuttista vastausta suuriin kysymyksiin, hän haluaa silti esittää niitä kirkossa.

– Jos menen kysymyksineni muualle, ne eivät koskaan aktivoidu siinä yhteisössä. Toivon, että muiden kristillisyydestä kiinnostuneiden nuorten ja erityisesti tyttöjen ei tarvitsisi käydä läpi samaa, minkä itse kävin.

Nöyryys, rikkinäisyys ja epäonnistuminen ovat keskeisiä teemoja Soili Huhtakallion koreografiassa. Kuva: Sirpa Päivinen. Kuva: Sirpa Päivinen

Nöyryys, rikkinäisyys ja epäonnistuminen ovat keskeisiä teemoja Soili Huhtakallion koreografiassa. Kuva: Sirpa Päivinen. Kuva: Sirpa Päivinen

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: