Pääkirjoitus: Kuulun!
Kuulun ja sitoudun kirkkoon, vaikka en ole kaikkien kirkon jäsenten kanssa samaa mieltä. Kuulun, koska kirkon sanoma on tarkoitettu ihan jokaiselle.
Evankeliumia ei ole tarkoitettu vain hyville, pyhille ja oikeauskoisille. Kirkko kutsuu erityisesti niitä, jotka kokevat olevansa pahoja, rumia tai muiden silmissä arvottomia. Sanoman Jumalan rakkaudesta pitäisi parantaa haavoja, ei aiheuttaa niitä.
Jostain syystä moni luulee, että kirkon tärkein sanoma on moraalinen viesti siitä, miten muut voisivat olla parempia, yhtä hyviä kuin minä. Ei se ole, vaan armo. Sitä tarvitsee meistä jokainen, sillä kukaan meistä ei voi sanoa olevansa täydellinen. Ei kukaan.
Tarvitsemme armoa myös siksi, että vaatiessamme toisilta oikeita arvoja osaamme usein olla kovin armottomia. Kun ajetaan omaa asiaa, unohdetaan toisen ihmisarvo ja kultainen sääntö. Tämä aika huutaa empatiaa, asettumista toisten asemaan ja siinä meidän pitäisi näyttää esimerkkiä. Mutta kun mielen valtaa pettymys tai närkästys, tärkein eli rakkaus unohtuu – molemmilta puolilta rintamalinjoja.
Jos synneistä puhutaan, missä viipyy palava saarna välinpitämättömyyttä, epäoikeudenmukaisuutta, väkivaltaa ja ahneutta vastaan? Eivätkö nimenomaan ne riko perheitä ja tuhoa yhteiskuntaa? Eivätkö ne vaaranna koko maailman rauhan? Eivätkö juuri niistä saarnaa Raamatun profeetat?
Minä olen töissä kirkossa, jonka työntekijät ja vapaaehtoiset tekevät joka päivä parhaansa auttaakseen toisia. Kun kirkosta erotaan, meillä on vähemmän resursseja auttaa.
Eniten ihmettelen sitä, miten kristittynä itseään pitävä voi erota kirkosta ateistisen järjestön sivuston kautta. Millaisen viestin hän sillä oikein antaa?
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: