Pääkirjoitus: Odotan kutsua ilojuhlaan
Moni saa pian kutsun seksuaalivähemmistöön kuuluvan läheisensä häihin.
Onneksi en ole pappi. Niinpä minun ei tarvitse miettiä, rukoilenko kanssa vai puolesta, siunaanko, vihinkö, noudatanko kirkkojärjestystä vai maallista lakia.
Kun saan kutsun läheisteni hääjuhlaan, voin mennä sinne ja iloita siitä, että kaksi ihmistä on löytänyt toisensa. Voin rukoilla heille kaikkea sitä hyvää, mitä he tarvitsevat kestääkseen niin tuulet kuin tuiskutkin. Voin pyytää heille rakkautta, jota tässä maailmassa ei koskaan ole liikaa. Voin pyytää siunausta heidän elämäänsä ja kotiinsa. Aivan niin kuin tekisin häissä, joissa papin edessä seisovat mies ja vaimo eikä mies ja toinen mies, kuten näissä häissä.
Kirkollinen keskustelu avioliittoon vihkimisestä jatkuu varmasti pitkään. Piispojen näkemykset asiasta ovat jakautuneet. Kirkolliskokouksessa enemmistöä ei löydy asiantilan muuttamiseksi, vaikka osa papeista ja Helsingissä Paavalin seurakunta ja osa kirkkovaltuutetuista haluaisi muutosta nopeasti. Jossain kaukana siintää ratkaisu, joka olisi minusta ainoa oikea: omantunnonvapaus.
Elämä kuitenkin kulkee kirkollisen keskustelun ohi. Lähivuosina moni saa kutsun seksuaalivähemmistöön kuuluvan hääjuhlaan. Minulle tällainen kutsu on tulossa ensi kesäksi. Sitä en tiedä, vihkiikö pappi parin, vai tapahtuuko se maistraatissa, mutta varsinainen juhla on joka tapauksessa kirkkotilassa. Tälle parille ja juhlaan osallistuville se on hääjuhla.
Juhlaan valmistautuessani muistelen monta vuotta sitten saamaani puhelua. Oman seksuaali-identiteettinsä tunnustanut nuori soitti hädissään ja kysyi, pysynkö hänen tukenaan siitä riippumatta, mitä hän on. Mitä muuta olisin kristittynä ja nuoren läheisenä voinut vastata, kuin että tietenkin pysyn.
Riippumatta siitä, mitä avioliitosta ajattelee, pitäisi aina muistaa yksi asia: jokainen ihminen on ainutkertainen, Jumalalle mittaamattoman arvokas.
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: