Pääkirjoitus: Rippikirkossa
Sunnuntaina olin Kuusankoskella. Toiseksi nuorin kummilapsistani konfirmoitiin, joten tulin miettineeksi asioita.
Ensimmäinen niistä oli kummin tehtävä. Mietin, miten hyvin tai huonosti olen pystynyt olemaan ystävä, turvallinen aikuinen saati kristillinen kasvattaja. Varmaan osalle kummilapsistani olen ollut näitä enemmän ja toisille vähemmän aika paljon sen mukaan, miten paljon olen ollut muutenkin yhtey-dessä heidän perheisiinsä.
Sen voin kuitenkin sanoa, että jokaisella on paikka sydämessäni. Joulu- ja syntymäpäiväpakettien lisäksi he ovat olleet aika ajoin mielessäni iltarukouksessa. Tavatessa olen kysellyt kuulumisia ja joskus tehnyt jotakin yhdessä. Vaikeistakin asioista on puhuttu, vaikka useimmiten koulusta ja harrastuksista. Facebook on onneksi tuonut uuden mahdollisuuden yhteydenpitoon.
Toiseksi mietin rippikirkkoja, joita on tullut koettua aika monta. Osa on ollut hienoja tilanteita, kuten nyt Kuusankoskella. Sellaisia, joissa nuorilla on iso rooli ja vuorovaikutus heidän ja rippileirin ohjaajien välillä lämmin. Rippikirkon juhlavuus syntyy elämän ainutlaatuisesta hetkestä, eikä siitä, että saarna on pitkä, virsiä paljon ja messussa mukana kaikki elementit. Ikävin tilanne on ollut konfirmaatio, joka kesti yli kaksi tuntia kirkossa, jossa ilmastointi oli rikki.
Kolmanneksi mietin isosuutta. Rippikoulu tavoittaa 83 prosenttia nuorista ja isoskoulutuksen käy 27 000 nuorta vuodessa. Mutta jos on vaativa harrastus, ei pitkä isoskoulutus onnistu, vaikka halua olisi. Voisiko tämän rinnalle kehittää uusia reittejä isoseksi?
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: