Pääkirjoitus: Sairaus pysäyttää
Omat murheet tuntuvat pieniltä, kun kohtaa ihmisiä, joiden elämää varjostaa sairaus. Viimeisen puolen vuoden aikana olen joutunut pysähtymään tämän asian äärelle usein.
Äkillinen vakava sairastuminen osoittaa kertaheitolla, että puhe elämänhallinnasta on harhaa. Kun ambulanssi kiidättää kotoa teho-osastolle, elämä kutistuu taisteluksi hengen ja toimintakyvyn puolesta. Vaikka kaikki menisi suorastaan oppikirjan mukaan ja aivoinfarktista toipuminen pääsisi nopeasti alkuun, elämä näyttää toiselta kuin ennen. Äkillinen sairaus pysäyttää myös läheisten elämän: välttämätöntä kokousta tärkeämpää on kiiruhtaa sairasvuoteen äärelle.
Hiljaa hiipivät sairaudet saavat pohtimaan paitsi läheisen jaksamista ja elämäntilannetta myös itseä. Mitä jos minulla todettaisiin salakavalasti etenevä syöpä ja joutuisin makaamaan vuoteenomana sairaalassa? Toivon, että oireita pystyttäisiin hoitamaan edes sen verran, että pääsisin käymään sairaalan kanttiinissa. Millaista olisi elämä, jos saisin jatkuvasti epilepsiakohtauksia? Mitä jos tuntisin vuosikausien ajan kipuja ja totaalista uupumusta, mutta minua ei uskottaisi? Miten pelottavalta tuntuisi tieto Alzheimerin taudista?
Sairasvuoteen vierellä olen huomannut, että ihmisessä on yllättävän paljon voimaa ja taistelutahtoa. Toivo ei ole mitätön asia. Se voi olla ratkaiseva tekijä arjessa selviämisessä ja kenties myös paranemisessa. Läheisen, ystävän ja tuttavan tärkeä rooli on kuunnella ja välittää. Jälkimmäistä voi tehdä myös laittamalla illalla kädet ristiin ja jättämällä sairastuneen, hänen läheisensä ja itsensä suurempiin käsiin.
Kirjoittaja on Vantaan Laurin päätoimittaja.
pauli.juusela@evl.fi
Jaa tämä artikkeli: