Pommisuojasta maailmalle
Kuva: Jani Laukkanen

Kuva: Jani Laukkanen

Pommisuojasta maailmalle

Tasan seitsemänkymmentä vuotta sitten Vepsän perheen äidille ja kolmelle lapselle tuli kiire. Vilhonvuorenkujan isossa vuokratalossa kaikui ilmahälytys.

– Olimme jo nukkumassa, paksut vaatteet päällä, koska polttopuusta oli pula ja asunnoissa oli kylmä. Äiti otti vauvan ja valmiiksi pakatun kassin, ja minä ja kaksoisveljeni juoksimme itse portaita alas, muistelee Esko Vepsä, joka oli tuolloin vähän alle 4-vuotias.

Väestönsuoja oli onneksi aivan kotia vastapäätä. Se on louhittu peruskallioon nykyiseen Katri Valan puistoon.

– Kauhua koin oikeastaan vain silloin, kun juostiin suojaan. Kun hälytys oli ohi, menimme onnellisina kotiin. Asia oli sillä hoidettu. Meidän talostamme ei kuollut ketään pommituksissa, mutta Kinaporinkadulla pommi osui ja ihmisiä kuoli.

Kymmenen päivän kuluttua tuli seuraava pommitus. Kun Vepsän isä pääsi rintamalta lomalle, vanhemmat päättivät, että pojat on lähetettävä turvaan – sotalapsiksi Ruotsiin.

Esko Vepsä muistaa pitkän junamatkan Tornion kautta Pohjois-Ruotsiin. Matkallakin tuli ilmahälytys, ja pikkupoika heitettiin junasta ulos. Joku otti kopin, juostiin metsään ja ”iso täti kaatui päälle”.

Ruotsissa kaksoset joutuivat eri perheisiin. Sisarukset erotettiin yleensä toisistaan, jotta he oppisivat kielen. Eskon Ruotsin-koti oli iäkkään, kiltin pariskunnan luona.

– He hemmottelivat minut pilalle. Olihan se täydellinen kielikylpy, kun kukaan ei puhunut suomea. Äiti kirjoitti Ruotsin-äidilleni kirjeitä, jotka hän käännätti ruotsiksi työkaverillaan.

Uumajassa vierähti puolitoista vuotta, mutta kovin paljon Vepsä ei siitä ajasta muista. Paremmin jäi mieleen kotiinpaluu syksyllä 1945. Kun sotalapsia kuljettava juna ajoi Helsingin asemalle, vastassa oli niin paljon ihmisiä, että he muodostivat kujan. Kaksoset kävelivät ojennettujen käsien lomasta omien vanhempiensa luokse.

– Sotalapsiajasta ei jäänyt minulle traumaa. Mutta vanhemmilleni jäi. He kokivat hylänneensä lapsensa. Työläisperheissä ajateltiin, että kun on lapsia tehnyt, niistä täytyy pitää huolta, ja pois lähettäminen ei ollut sitä.

Vepsä ymmärtää ratkaisua sen ajan tilanteen perusteella.

– Suomi oli sortumassa, kun Saksa oli jo hävinnyt sodan. Elintarvikepula oli hirveä. 80 000 lasta lähetettiin turvaan, joten kyllähän se helpotti kansanhuoltoakin. Ajateltiin myös, että jääpä edes jotain Suomen heimosta jäljelle, jos tässä oikein huonosti käy.

Esko Vepsä palasi viisivuotiaana pitkältä ulkomaanmatkaltaan kotiin. Kuka olisi silloin arvannut, että hän tulee tekemään työuransa Merimieskirkon palveluksessa ja asumaan yhdeksässä Euroopan maassa.

– Minusta tuli ”sekalaisten töiden ministeri”. Nuorisososionomin koulutuksella olen tehnyt kaikkea talonmies-vahtimestarin töistä paikallisen merimieskirkon johtajan ja apulaissihteerin hommiin asti. Eläkkeelle jäin kehittämispäällikkönä.

P.S. Asun vaimoni kanssa Malmilla. Ulkomailla asuin pisimpään Gdanskissa, 11 vuotta.

En ole koskaan syyttänyt vanhempiani siitä, että he lähettivät pikkupoikansa Ruotsiin.

Nautin tehtävistäni Malmin nuorisotalon kylävaarina ja Vuosaaren merimieskirkon vapaaehtoisena. Joulunpyhinä kävin satamassa kymmenellä laivalla ja myin filippiiniläisille merimiehille puhelinkortteja, että he saivat soittaa jouluterveisensä kotiin. Yhdellä laivalla he hurrasivat, kun tulin!

Eira Serkkola

Jaa tämä artikkeli: