null Pyhän Laurin kirkko nousi nopeasti

Pyhän Laurin kirkko nousi nopeasti

Kivikirkon rakentaminen oli pitäjän yhteinen ponnistus, joka vaati huolellista suunnittelua.

Kaikki alkoi piispantarkastuksesta, tai oikeastaan jo kolmekymmentä vuotta aikaisemmin. Silloin piispa Maunu Tavast ja Turun tuomiokapituli olivat päättäneet, että Suomessakin oli aika siirtyä paloherkistä ja lahoamiselle aroista puisista kirkoista kiviaikaan — samalla tavalla kuin muualla katolisessa maailmassa.

Turun piispa, silloisen Ruotsin itämaan vaikutusvaltaisin johtaja, oli kutsunut Suomeen muutaman suunnittelijan. Tehtäväksi oli annettu laatia ohjelma kivikirkkojen rakentamiseksi. Oli tehty luonnoksia, mallipiirustuksia ja myös pienoismalli, kenties mallikirkko.

Sitten oli valittu rakennusmestarit. Uudenmaan kivikirkkoja rakentamaan kutsuttiin mies, josta piispa oli saanut vahvat suositukset pohjoissaksalaisten kauppa- ja kirkollisten yhteyksiensä kautta. Mecklenburgin ja Pommerin seuduilta löytyi arkkitehtuuria, joka sopi hyvin hiippakunnan oloihin.

Rakennusmestari rakensi ensimmäisen kirkon Pernajaan, sitten Porvooseen ja Sipooseen. Seuraavaksi oli Helsingin pitäjän vuoro. Maunu Tavastin seuraaja, piispa Olavi Maununpoika, otti mestarin, piirustukset ja pienoismallin mukaansa piispantarkastukselle, joita hänen piti joka kolmas vuosi alueensa seurakunnissa tehdä.

Taivaallista ja maallista hyvää

Pitäjänkokouksessa piispaa odottivat muutaman tuhannen asukkaan pitäjän mahtimiehet sen eri kylistä. Paikalla oli kirkkoherra, kappalainen, pari rälssimiestä ja vauraimpien tai muuten luotetuimpien maatalojen isäntiä. Ennen tätä kokousta piispa oli toimittanut harmaassa ja rapistuvassa puukirkossa messun, joka juhlavuudellaan, arvovallallaan ja pyhyydellään oli tehnyt kirkkokansaan vaikutuksen.

Kirkkoherra ja pitäjän muu johto olivat jo valmiiksi myötämielisiä hankkeelle. Lopullisesti asian ratkaisivat pienoismalli ja rakennusmestarin asiantunteva selostus. Hän oli jo tarkkaan miettinyt, miten kirkko rakennettaisiin ja mistä saataisiin siihen tarvittava materiaali.

Kokouksessa tehtiin päätös kirkon rakentamisesta. Se oli myös muiden pitäjäläisten etu. Vaikka työ vaatisi rahaa ja valtavasti työtä, ajat olivat nyt suotuisat ja viime vuosien sadot hyviä. Sekä ruotsinkielinen enemmistö että harvalukuisempi suomenkielinen väki olivat asiasta samaa mieltä. Kun jotain näin suurta ja kaunista rakennettaisiin Jumalan kunniaksi, niin totta kai siitä seuraisi suuri siunaus pitäjän väelle.

Eikä sekään haitannut, että kirkko toisi pitäjälle mainetta ja myös maallista mammonaa. Pidettäisiinhän kirkonkylässä markkinoita, joihin varmasti tulisi paljon väkeä hämmästelemään uutta temppeliä.

Paikallista savea ja irtokiviä

Kirkon rakentamiseen tarvittavasta materiaalista suurin osa saatiin paikkakunnalta. Jokaiselle talolle annettiin tehtäväksi toimittaa osuutensa puutavarasta, hiekasta ja kivistä.

Jääkausi, josta sen aikaisilla ihmisillä ei ollut mitään tietoa, oli tehnyt ison työn materiaalien saatavuuden eteen. Kivilouhoksia ei tarvittu, sillä jään kallioista irti rapauttamia ja kuljettamia irtokiviä löytyi joka paikasta. Niitä käytettiin aidoissa, rakennusten kivijaloissa ja kellareissa, mutta silti niitä riitti metsissä ja pelloilla riesaksi asti. Suurin työ oli kivien kuljettamisessa kirkolle, tuo aika oli pois muista töistä.

Hiekkaa ja savea tiilitehtaan tarpeiksi löytyi lähistöltä. Savikerrostumista oli pitänyt huolen alueella jääkauden jälkeen vellonut litorinameri.

Kirkon rakentamiseen tarvittiin jopa 150 000 tiiltä. Ulkomailta tullut tiilimestari paikkakunnalta haalittuine apulaisineen aloitti työnsä jo ennen kuin kirkon työmaalla tehtiin ensimmäiset lapionpistot. Jokainen tiili painoi 3–5 kiloa, joten niiden kuljettaminen tehtaalta kirkolle oli melkoinen urakka.

Puukirkko, jonka paikalle uusi rakennus nousi, piti purkaa pois. Sitten rakennusmestari, joka oli varsinainen kaikentietäjä, valvoi kuinka perustuksia alettiin rakentaa entisen kirkon ympärille.

Laastia varten piti hankkia kalkkia Virosta, Saksasta, Englannista tai Gotlannista. Joka tapauksessa kalkkia tarvittiin paljon, tuhansia tynnyreitä. Sitä kuljetettiin kesällä lastiveneillä Vantaanjokea pitkin ja talvella reellä. Lisäksi tavarankuljetuksessa käytettiin hevos- ja härkävankkureita.

Ammattimiehiä ulkomailta

Rakennusmestari oli aikansa huippuammattilainen, joka osasi lukea ja kirjoittaa laskemisesta puhumattakaan. Näitä taitoja hän oli kenties oppinut kirkon koulussa kotikaupungissaan.

Rakennusmestari oli yhdistelmä arkkitehtia, insinööriä ja jopa geologia. Hän oli työmaalla kiistaton työnjohtaja, jota kunnioitettiin. Ammattitaito oli opittu käytännön työssä etenemällä oppipojasta kisälliksi ja lopulta mestariksi. Hänen isänsä tai setänsä saattoi olla saman alan ammattilainen.

Huippumies sai hyvän palkan, majoituksen pappilassa ja viiniä oluen sijasta.

Muita rakennustöissä tarvittavia ammattilaisia olivat muurarit, joista joku saattoi olla myös Suomesta. Heitä tarvittiin 4–10. Vaikein rakennusmestarin johdolla tehty työ oli kirkon katon holvaus, joka oli varsinainen taidonnäyte. Siinä käytettiin puista vormua, jonka päälle tiilet ladottiin. Kun rappaus kuivui, saatiin tukeva katto, joka ei hevin murru ainakaan ylhäältäpäin. Kirkon holveihin tehtiin kauniit ruodut.

Muurarimestarit myös viimeistelivät kirkon ulkoasun rappaamalla sen kermanvalkoiseksi ja maalaamalla sen seiniin koristeeksi yksinkertaisia maalauksia. He maalasivat sisälle myös 12 vihkiristiä. Sisämaalauksiin, jotka tuhoutuivat satoja vuosia myöhemmin tulipalossa, palkattiin taiteilija, sillä ne olivat hienompia.

Tiilenteossa tarvittiin ammattimiestä ja myös seppä oli ammattilainen.

Työmaalla ahersi satakunta henkeä

Palkattuja ammattilaisia oli siis niukalti, mutta pitäjässä oli väkeä, jotka osasivat tehdä käsillään vaikka mitä. Kirvesmiehiä esimerkiksi ei tarvinnut hankkia ulkopuolelta, he tekivät kirkolla talonsa päiväurakkaa. Kaikki muurauk-sessa, tiilenteossa, tavaroiden kannossa ja kuljetuksissa tarvittava apu saatiin kylistä.

Jokaisella muurarilla oli apunaan hanslankari antamassa välineitä sekä laastinkantaja ja tiilenkantaja. Kivien nostamisessa paikoilleen aluksi käsin ja sitten korkeammalle puisilla vinsseillä tarvittiin väkeä. Kalkin sekoittamisessa, puuosien veistämisessä ja työstämisessä oli mukana kymmeniä ihmisiä.

Enimmillään rakennustyömaalla oli yhtä aikaa jopa satakunta henkeä. Lisäksi paikalla kävi huoltoväkeä tuomassa ruokaa, juomaa ja tarvikkeita. Joukkoon mahtui myös satunnaisia ohikulkijoita ja katselijoita. Markkina-aikaan saatettiin tarvita asemiehiä tunnelmaa rauhoittamaan, sillä ison työmaan liepeillä sattui ja tapahtui.

Kirkkoa ympäröi rakennusaikana rakennustelineiden, tikkaiden ja porrasluiskien metsä.

Suurimmat kivimuuriin laitetut kivet painoivat 300–500 kiloa, mutta lisäksi tarvittiin pienempiä kiilakiviä. Muurista tehtiin pari metriä paksu, mutta kivet, joita lohkottiin sellaisiksi, että laasti niihin tarttui, ladottiin vain reunoille. Kivireunojen keskelle kaadettiin kottikärryistä vetelää kalkkilaastia, pieniä kiviä ja tiilimurskaa. Laasti valui rakoihin ja siitä sotkettiin seipäillä ilmakuplat pois. Sisustasta tuli kuivuessaan kivenkovaa.

Holvikaton päälle rakennettiin puusta ja pirteissä vuolluista paanuista katto.

Ikkunat ja ovet tehtiin saman tien, jotta kosteus pysyisi ulkona.

Työ vei muutaman kesän

Pyhän Laurin kirkkoa ei rakennettu vuosikymmeniä. Työ piti tehdä mahdollisimman nopeasti, tehokkaasti ja taloudellisesti, ja sen keskiajan ihmiset osasivat.

Verovaroja kirkkoa varten kerättiin jo etukäteen. Niitä tarvittiin tarvikkeisiin, ammattimiesten palkkoihin ja työn vaatimiin Turun matkoihin. Työ tehtiin taloille jaettuina päivätöinä ja urakoiden määrät suhteutettiin talojen kokoon, varallisuuteen ja väkimäärään.

Aikaa ei ollut hukattavaksi, sillä rakennustyömaalla ahertavien ihmisten työpanos oli poissa jokapäiväisen elannon hankkimisesta. Rakennuttajan edustajana toiminut kappalainen joutui käymään lukemattomia neuvotteluja paikallisten asukkaiden ja ammattimiesten kanssa.

Ensin rakennettiin sakasti, sen jälkeen runkohuone vesikattoon asti ja sitten asehuone. Nimestään huolimatta asehuone oli ennen kaikkea sisäänkäynti maallisesta pyhään. Siellä toimitettiin esimerkiksi kastetta edeltävä saatanan poismanaaminen, sillä katolisen kirkon opetuksen mukaan perisynti asui jokaisessa.

Rakennustöitä voitiin tehdä vain kesällä, parasta aikaa oli toukokuusta syyskuuhun. Laastin kuivumiseen tarvittiin yli viiden asteen lämpötila. Yhtenä kesänä urakkaa ei saatu tehtyä, vaan kenties pidettiin välivuotta muiden töiden takia. Mutta viimein neljän tai viiden kesän jälkeen kirkko oli valmis.

Mykistävä kirkon vihkiminen

Keskellä peltoaukeaa kohonnut kolmekymmentä metriä korkea kirkko herätti kunnioitusta. Mitään niin suurta ei pitäjään ollut koskaan rakennettu, eikä rakennettaisi satoihin vuosiin. Kirkko hohti valkoisena jo kaukaa, sillä kirkkolain mukaan sen ympärillä ei saanut olla puita.

Piispa, joka saattoi olla jo Konrad Bitz, sillä Olavi Maununpoika kuoli helmikuussa 1460, seurueineen vihki kirkon. Väki seurasi toimitusta mykistyneenä ja kertoi siitä jälkeläisille sukupolvien ajan.

Juhla kesti useita päiviä. Osaan vihkimismenoista osallistui koko kirkkokansa. Se kiersi piispan seurueen perässä monta kertaa kirkon ympäri. Sitten piispa astui muutamien pappien kanssa kirkkoon ja ovet suljettiin.

Kirkon sisäpuolella piispa teki joukon rituaaleja, jotka oli salattu rahvaalta. Hän muun muassa piirsi kahteen kirkon lattialle tehtyyn hiekkaristiin piispansauvallaan kreikkalaiset ja latinalaiset aakkoset ja voiteli vihkiristit.

Kirkosta tuli erityisen pyhä tila, kuin Jerusalemin temppeli, jonne tehty pyhiinvaellus oli siunaukseksi. Satojen vuosien ajan pitäjäläisiä myös haudattiin lattian alle, olihan se paikka lähimpänä Jumalaa.

Pyhyyttä lisäsi se, että kirkon alttarin suojiin muurattiin Pyhän Laurentiuksen pyhäinjäännös.

 


 

Vantaan Pyhän Laurin kirkko rakennettiin noin vuosina 1455–1460

1455

  • Painokoneen keksijä, saksalainen Johannes Gutenberg painoi ensimmäisen Raamatun.
  • Galixtus III nimitettiin paaviksi.
  • Englannissa alkoi Ruusujen sota, kahden aatelissuvun valtataistelu.
  • Ruotsin, Norjan ja Tanskan pohjoismainen Kalmarin unioni oli hajaannuksen tilassa valtataistelun vuoksi. Turun piispa, Pariisissa opiskellut Olaus Magni eli Olavi Maununpoika, oli valtakunnan mahtimiehiä.

1456

  • Bysantin valtakunta tuhoutui, kun turkkilaiset valloittivat Konstantinopolin, nykyisen Istanbulin.
  • Halleyn komeetta ohitti maan. Keskiajalla komeettoja pidettiin ennusmerkkeinä.

1457

  • Tanskan kuningas Kristian I nousi myös Ruotsin kuninkaaksi. Piispa Magnus osallistui valintaan.
  • Eerik Tott valtasi Suomen linnat Kristianin kilpailijoilta.

1458

  • Pius II valittiin paaviksi.
  • Turkkilaiset eli osmanit ryöstivät
    Ateenan ja Akropoliin.

1459

  • Tanskan, Ruotsin, Norjan ja Pommerin entinen kuningas Eerik Pommerilainen kuoli.

1460

  • Portugalilaiset löysivät Kap Verden saaret ja purjehtivat Sierra Leonen rannikolle ensimmäisinä eurooppalaisina.
  • Piispa Olaus Magni kuoli. Hänen tilalleen valitaan piispaksi Conradus (Konrad) Bitz.

 

 


 

 

Harmaakivikirkko oli kermanvalkoinen

uomessa puhutaan keskiaikaisista kivikirkoista harmaakivikirkkoina ja pidetään niitä suomalaisuuden ilmentyminä. Niiden karu estetiikka viehättää silmää, eikä moni varmaan haluaisi, että kirkot olisivat kermanvalkoisiksi rapattuja. Sellaisia ne kuitenkin keskiajalla olivat.

— Jos keskiajan rakentajat olisivat nähneet nykyisen Pyhän Laurin kirkon paljaan kivipinnan, he olisivat ajatelleet, että kirkko on päästetty rappiotilaan. Vielä 1700-luvulla kirkkojen rappausta ja valkosivelyä ylläpidettiin jatkuvasti, mutta sitten se jostain syystä loppui, kertoo tutkija Markus Hiekkanen.

1800-luvun loppuun mennessä rappaus oli lähtenyt useimmista kirkoista. Kansallisromantiikan hengessä alettiin puhua harmaakivikirkoista. Niihin kytkettiin kansan luonteenlaatu: suomalaiset ovat karuja ja sitkeitä.

— Keskiajalla harmaakiven jättäminen ulkopinnaksi olisi kuitenkin ollut esteettisesti mahdotonta. Kalkkipinta tehtiin myös siksi, että se suojasi kirkkoa kivien väliin tihkuvalta kosteudelta. Saumojen väliin kiven pintaa pitkin tunkeutuva vesi murtaa jäätyessään laastia ja saumat alkavat irvistellä, selittää Hiekkanen.

 


 

 

Kirkko paloi 1893

Juuri ennen sunnuntain jumalanpalvelusta 7.5.1893 Helsingin pitäjän kirkossa syttyi tulipalo. Se tuhosi kaikki kirkon puiset rakenteet, vain kiviseinät ja holvit jäivät pystyyn. Viereisen kellotornin puurakenteet paloivat myös, mutta tulen leviäminen kirkonkylään onnistuttiin estämään.

Palo sai ilmeisesti alkunsa kirkon lämmityslaitteista, kuumailmauuneista. Niistä johti lattian alle lämmityskanavia, jotka kylmimpinäkin pakkaspäivinä nostivat kirkon sisälämpötilan 5–6 asteeseen.

Kirkko kunnostettiin nopeasti. Korjaustyöt suunnitteli arkkitehti Theodor Höijer. Kirkkosali rakennettiin kokonaan uudelleen 1800-luvun lopulla muodissa olleen uusgoottilaisen tyylin mukaan. Lopputulos eli nykyinen Pyhän Laurin kirkko on ainutlaatuinen yhdistelmä keskiaikaa ja uusgotiikkaa.

Uusgoottilaista tyyliä edustavat suippokaariset ikkunat, jotka ovat aiempia ikkunoita suuremmat, saarnastuoli, penkit ja lehterit. Holvimaalausten malleina ovat olleet Pariisin Notre Dame kirkon koristefriisit.

Tulesta saatiin pelastetuiksi alttaritaulu, kynttiläkruunut, messinkilampetit ja messuvaatteet. Kirkkoon tehtiin tervatun paanukaton sijasta peltikatto. Myös kellotapuli rakennettiin uusiksi.

Kunnostettu kirkko vihittiin uudelleen käyttöön helluntaina 1894.

 


 

Kirkko vanheni 50 vuodella

Vuonna 1994 Vantaalla vietettiin Pyhän Laurin kirkon 500-vuotisjuhlia. Tänä vuonna tämä pääkaupunkiseudun vanhin rakennus täyttääkin 550 vuotta.

Arkeologi ja keskiajan kivikirkkojen tutkija Markus Hiekkanen, millä perusteella kirkko vanheni?

— Pyhän Laurin kirkko on yksi harvoja kirkkoja, jotka vanhenivat Suomen keskiajan kivikirkkoja käsitelleessä väitöskirjatutkimuksessani. Kun kävin läpi kaikki kirkot, muodostui muutamien kirkkojen ryhmä, joilla on niin paljon yhteisiä piirteitä, että niiden täytyy olla saman suunnittelijan tekemiä. Hän on toiminut rakennusmestarina Pernajan, Porvoon, Sipoon, Pyhän Laurin, Pyhtään ja mitä ilmeisimmin myös Vehkalahden kirkon rakennustöissä.

Mihin kirkkojen ajoitus perustuu?

— Kirkoista Pernajan, Pyhtään ja Sipoon kirkot pystyttiin ajoittamaan dendrokronologisella menetelmällä, joka on hyvin tarkka ja luotettava. Muut kirkot ovat monien piirteidensä mukaan aivan selvästi saman suunnittelijan, eli niin sanotun Pernajan mestarin kädenjälkeä. Vanhin on Pernajan kirkko 1430-luvulta.

— Pyhän Laurin kirkon aikaisempi ajoitus perustui testamenttilahjoitukseen, jossa seurakunnalle oli 1490-luvun lopussa lahjoitettu hiukan viljaa. Sillä ei ole mitään merkitystä todellisen ajoituksen kanssa.

Mitä tarkoittaa dendrokronologinen menetelmä?

— Puulustoajoitusta. Puun, Suomessa lähinnä mäntyjen, kasvu on kunakin vuonna omanlaisensa. Menetelmää voidaan luotettavasti soveltaa kirkon puuosiin, jotka ovat kiinni sellaisessa paikassa, ettei niitä ole voitu myöhemmin vaihtaa. Toisin sanoen puuhun, joka on kokonaan tai lähes kokonaan muurin sisällä.

Miksi menetelmää ei voitu soveltaa Pyhän Laurin kirkossa?

— Koska vuoden 1893 palossa kaikki tällainen puuaines tuhoutui.

Millaisia merkkejä kirkon suunnittelija on kirkkoon jättänyt?

— Pernajan mestarin kädenjäljen tunnistaa parhaiten kirkon hienosta päätykoristelusta. Hän on käyttänyt kaikissa mainitsemissani kirkoissa selvästi samanlaista sapluunaa, toki hiukan soveltaen.

— Lounaisnurkan muurin sisällä on hieman kirkkotilaan työntyvä uloke, jonka sisällä kulkee kierreportaikko. Sen avulla pääsee kirkon ullakolle. Sitä on tarvittu kattorakenteiden kunnon tarkastamiseen.

— Asehuoneen päädyssä, joka on tuhottu ja rakennettu uusiksi, on ollut koristelu. Lisäksi siinä on ollut ulkosaarnatuoli alkuperäisen oviaukon yläpuolella aivan kuten Sipoon kirkossa.

— Pyhän Laurin kirkossa oli myös kuoriholvissa rakennusmestarin "allekirjoitus" eli 28-jakoinen tähtiholvi. Kun kirkko korjattiin palon jälkeen, siitä valitettavasti tehtiin 12-jakoinen aikansa yhtenäisen tyyli-ihanteen vuoksi.

 

Lähteet:
Markus Hiekkanen: Suomen kivikirkot keskiajalla. Marja Terttu Knapas (toim.): Vantaan Pyhän Laurin kirkko 500 vuotta. Simo Heininen: Turun piispat Pyhästä Henrikistä Mikko Juvaan. Seppo Zetterberg: Suomen historian pikkujättiläinen. Jukka Hako (toim. ): Helsingin pitäjän vuosikirja 2007.

Jaa tämä artikkeli: