Pyhimyksen paiste
Meitä on monta, joiden sielu on sillä tavalla sykeröllä, että kaikki mahdollinen on omaa syytä, tai sillä tavalla levällään, että haluaa aina olla kaiken keskipiste. Sellaisten ihmisten on vaikea paistatella pyhimysten lämmössä. Sykerösielut eivät uskalla toisessa syntisäkissä nähdä esikuvaa. Maailmannavat ihmettelevät, miksi juuri tuo heppu kelpaisi jalustalle.
Mitä haaskausta moinen!
Ulkomaiden kirkoissa etsin jokaisen kipsistä valetun pyhän. Kamerani muistikortilla on monta muotonsa menettänyttä varvasparia. Niin monet ovat vuosikymmenien ja -satojen saatossa pyhimyksen jalkoja suudelleet tai koskettaneet.
Ennen minua eläneet asettavat maailmani mittoihinsa ja opettavat nöyryyttä. Heidän elämäntarinansa todistavat, että kaikki, mitä ajattelen tai tunnen, virtailee hiljaisina signaaleina sukupolvien takaa.
Pyhille on tullut tavaksi piirtää sädekehä. Niin heitä on helpompi rakastaa, koska sädekehä riisuu heistä pikkumaisuuden ja holtittomuuden. Hyvyys ja viisaus pääsevät sädekehässä loistamaan kirkkaammin.
Vaikka tiedän pyhimysten tarinasta vain päivänvalon puolen, otan käyttööni yhtään epäröimättä ja naiiviutta pelkäämättä juuri sen. Jos jossakin tämän pimeän, kylmän ja katkeran maailman kolkassa on tarjolla hyvyyttä, laupeutta ja viisautta, annan sen tulla elämääni sylin täydeltä ja nautiskelen sen varjottomassa paisteessa.
Jaa tämä artikkeli: