Rakkausjuttu

Rakkausjuttu

Jumala ei tungettele vaan odottaa, että ihminen oivaltaa tarvitsevansa rakkautta, sanoo terapeutti Tommy Hellsten.

Maailman tärkein asia. Maailmankaikkeuden suurin ihme. Tommy Hellsten ei säästele sanojaan. Terapeuttina ja kouluttajana tunnettu Hellsten on myös teologi, ja nyt hän on luvannut joulun kunniaksi puhua rakkaudesta. Mistä hän silloin puhuu?

– Käsitteet rakkaus ja Jumala ovat hyvin lähellä toisiaan. Voi sanoa, että Jumala on rakkaus, mutta ei voi sanoa, että rakkaus on Jumala. Rakkaus ei ole mikään filosofinen käsite tai periaate. Eikä se ole selitettävissä, vaan koettavissa, Hellsten määrittelee.

Joulusaarna aloitetaan yleensä Betlehemin seimen ääreltä. Työhuoneensa nojatuoliin asettautunut Hellsten aloittaa kauempaa ja lähempää – koko maailmankaikkeudesta. Hän ihmettelee sitä, kuinka maailmankaikkeuden takana oleva kosminen voima, Jumala, voi persoonana puhutella toista persoonaa, ihmistä. Ja vielä niin, että kieli, jota Jumala kunkin ihmisen kohdalla käyttää, on yksilöllinen ja ainutlaatuinen.

– Rakkaus etsii aina kohteensa, tekee valinnan. Siihen sisältyy puhuttelu ja vuorovaikutus. Se ei ole epämääräinen voima, joka leijuu tuolla sfääreissä. Keskeistä rakkaudessa on vastavuoroisuus, aito kohtaaminen ja molemminpuolinen kunnioitus, Hellsten sanoo.

Ihminen ei ole kovin hyvä rakastamaan, se on maailmanhistoriassa nähty. Hän voi sabotoida vuorovaikutusta Jumalan kanssa ja jättäytyä sen ulkopuolelle. Hellstenin mukaan niin käy silloin, kun ihmisellä ei ole yhteyttä omaan ihmisyyteensä, kun hän ei suostu heikoksi ja haavoittuvaksi.

– Ihmisen omavoimainen ja itseriittoinen ego estää rakkaudellisen vuorovaikutuksen – sekä toisten ihmisten että Jumalan kanssa. Kontaktipinta katoaa, Hellsten kuvailee.

Uskoa ei voi harrastaa

Tommy Hellsten on kirjoittanut yli kaksikymmentä kirjaa. Usein kimmokkeena on ollut se, että hän on halunnut ymmärtää jotakin ilmiötä paremmin. Samalla hän on myös kokenut kutsumuksekseen kääntää kristinuskoa sellaiselle kielelle, joka puhuttelee nykyihmistä.

Taustalla ovat hänen omat kokemuksensa. Kun hän aikoinaan haki seurakunnasta apua pahaan oloonsa, hän törmäsi sanoihin, joilla ei ollut hänelle sisältöä.

– Sanat oli hengellistetty eivätkä ne osuneet siihen problematiikkaan, joka minulla ihmisenä oli. Esimerkiksi vanhurskaus – mitä se muka tarkoittaa? Tai synti. Me kuulemme sen niin, että ihminen tuomitaan huonoksi. Mutta eihän se tarkoita sitä. Koko syntikäsitteen takana on armo ja rakkaus. Kun Jumala tuomitsee, hän tuomitsee vain tavoittaakseen ihmisen rakkaudellaan.

Myös armo on ollut Hellstenille hankala sana, jota hänen on täytynyt erikseen avata. Nyt armo merkitsee hänelle sitä, että Jumalan rakkaus on voimassa aina, joka hetki.

– Mikään, mitä sinä teet, ei sulje pois armoa. Ainoa, mitä sinun pitää tehdä, on myöntää heikkoutesi ja keskeneräisyytesi – siis se, että tarvitset armoa. Armoa ei nimittäin voi saada, jos sitä ei tarvitse.

Hellsten on sitä mieltä, että jokaisen sukupolven vuorollaan pitäisi avata vanhat totuudet – tai ainakin yrittää.

– Jeesuskin käytti kieltä, jota hänen aikalaisensa ymmärsivät. Hän keksii vertauksia ja loi kertomuksia niistä arkisista asioista, joiden keskellä ihmiset elivät. Miksi emme tekisi samoin nyt? Hellsten usuttaa.

Hänen mielestään vanhoista sanoista tulee helposti itsetarkoitus, jolloin ei ole enää väliä sillä, ymmärtääkö niitä kukaan. Silloin on myös riski sortua uskonnollisuuteen.

– Se voi joskus olla syvän uskonkokemuksen suurin este.

Uskolla ja uskonnollisuudella on Hellstenin mukaan selkeä ero: uskon keskellä on Jumala ja hänen armonsa, uskonnollisuuden keskellä ihmisen oma ego. Uskoa – toisin kuin uskonnollisuutta – ei voi harrastaa. Se täytyy elää.

– Uskossa on tosi kysymyksessä. Siihen täytyy heittäytyä totaalisesti, niin että siitä tulee elämän tärkein asia. Uskonnollisuudessa taas ihminen hakee hyvää ilman, että hänen tarvitsi muuttua tai murtua.

Elämän tapahtumapaikka

Ei Tommy Hellstenkään aina Jumalan rakkaudessa tunne paistattelevansa. Välillä rakkautta on vaikea uskoa todeksi. Silloin hän kokee olevansa pahantahtoisessa maailmankaikkeudessa. Ei ole muuta kuin kauhu ja pelko.

Hellsten huomauttaa, että rakkauden poissaolo ei tuntuisi niin pahalta, jos ei olisi koskaan kokenut sen läsnäoloa.

– Vasta kun on tavoittanut rakkauden, kun on elänyt joitakin silmänräpäyksiä siinä, tajuaa, että ei ole muuta paikkaa, jossa elämää oikeasti voisi elää. Rakkauden ulkopuolella kyllä tapahtuu erilaisia asioita, mutta eivät ne ole sitä elämää, johon meidät on luotu ja kutsuttu.

Havainnollistetaan. Hellsten kehottaa kuvittelemaan ympyrän, aika pienen sellaisen. Se on tämä päivä ja siinä ovat ihmisen valtuudet. Sen ulkopuolella on tulevaisuus.

– Jos ihminen alkaa murehtia, miten hänelle käy huomenna, hän ottaa tehtävän, joka kuuluu Jumalalle. Samalla sekunnilla, kun hän astuu ulos tästä päivästä, hän rupeaa pelkäämään.

Peloissaan ollessaan ihmisellä on Hellstenin havaintojen mukaan taipumus yrittää tehdä itsensä merkittäväksi. Hän rupeaa tekemään hirveästi töitä, varustautumaan, hakemaan elämyksiä tai kokemuksia, menestymään – tai juomaan. Yrittäessään omilla ponnistuksillaan tehdä itsestään rakastettavaa ihminen itse asiassa menettää rakkauden.

Hellsten arvioi, että tällä hetkellä Suomessa eletään hänen kuvaamassaan pelon ja rakkaudettomuuden kulttuurissa. Se näkyy esimerkiksi siinä, että yleisin varhaiseläkkeelle siirtymisen syy ovat mielenterveysongelmat, erityisesti uupumusperäinen masennus. Ja siinä, että kiirettä pidetään luonnonilmiönä, jolle ei voi mitään.

– Emme ole läsnä. Olemme astuneet pois siitä ainoasta paikasta, jossa elämä on elettävissä, Hellsten sanoo.

Kohti luovuttamista

Levollisuus, luottamus ja luovuttaminen. Niitä Tommy Hellsten suosittelee lääkkeeksi pelokkaille ja uupuneille. Jos ei niitä muuten löydä, niin viimeistään kärsimys opettaa tiedostamaan omien voimien rajat.

– Kun riittävän kauan yrittää itse olla Jumala, kärsimys tulee jossakin vaiheessa niin isoksi, ettei enää jaksa. Ehkä sitten nöyrtyy, tunnistaa oman voimattomuutensa ja avuttomuutensa ja alkaa etsiä ratkaisua itsensä ulkopuolelta. Se voi olla hirveä hetki, Hellsten sanoo.

Parhaassa tapauksessa, niin Hellsten lupaa, avuttomuudesta syntyy aito luottamus. Ihminen uskaltautuu kokeilemaan, mitä tapahtuu, jos hän ei itse kannattelekaan itseään. Kantaako minua joku muu? Hellsten on huomannut, että se selviää vasta, kun omaan avuttomuuteensa oikeasti putoaa.

– Silloin, kun sinulla on hätä, jokin suurempi voima astuu peliin. Aiemmin olet estänyt sitä olemalla itse oma ratkaisusi. Mutta kun annat elämäsi pois omasta hallinnastasi, syntyy ääretön helpotus: taistelu on ohi, minua kannetaan. Se ei ole mikään älyllinen fantasia, vaan niin vahva kokemus, että tiedät sen olevan totta.

– Kokemus voimistuu, kun alat vaeltaa luovuttamisen asenteessa. Lopulta lähestyt tilaa, jossa olet maailmassa, mutta maailma menettää merkityksensä. Et enää takerru menestyksiisi tai vastoinkäymisiisi, vaan kannat ne aika hiljaa. Sanonta ”uudestisyntyminen ylhäältä” kuvaa sitä hyvin, koska jokin sinussa alkaa elää tämän maailman ulkopuolella.

Vanhahtavalta kalskahtava sana sallimus kuvaa Hellstenin mielestä hyvin Jumalan toimintatapaa.

– Siinä on se ajatus, että Jumala sallii kärsimyksen, koska hänellä on tarjolla mieletön rakkaus – kunhan ihminen kärsimyksensä kautta vapautuu ottamaan sen vastaan. Jumala sallii, koska hänellä on pyrkimys, eikä se pyrkimys ole ihmisen tuho tai kiusaaminen.

Suureen yhteyteen

Jumalalla ei ole tapana tungetella. Se näkyy Hellstenin mukaan myös Jeesuksen syntymässä. Lapsi syntyy vaatimattomiin oloihin ja köyhille vanhemmille. Kertomuksessa ei ole mitään loisteliasta, ei lupauksia tulevasta suuruudesta.

– Syntymähetken asetelmassa näkyy Jumalan rakkauden ihmeellinen nöyryys. Se odottaa, että ihminen oivaltaa tarvitsevansa sitä.

Jeesuksen syntymä tuo Hellstenille mieleen myös Johannes Kastajan sanat ”Hänen on tultava suuremmaksi, minun pienemmäksi”. Niissä hänen mielestään kuuluu ihmisen oikea asenne Jumalan edessä. Kristityn elämässä ei ole kyse nousevasta kaaresta ja suuruuden tavoittelusta, vaan päinvastoin: kärsimyksestä ja pieneksi tulemisesta.

– Vasta kun olen tarpeeksi pieni, tajuan oman rakkaudentarpeeni, ja silloin Jumala pääsee syntymään minussa. Tai niin kuin Paavali kirjoittaa: ”Enää en elä minä, vaan Kristus elää minussa.” Kadottaessaan itsensä ja oman persoonansa ihminen löytää itsensä rakkauden suuremmassa merkityksessä. Silloin on temmattu niin suureen yhteyteen, että kysymys omasta persoonasta muuttuu yhdentekeväksi. Ja samalla paradoksaalisesti ihmisen tarve olla persoona täyttyy.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi