Reetta Meriläinen ihmettelee, minne katosi sivistys
Joulun ilo ja valo tuntuvat Reetta Meriläisen mielestä tänä vuonna erityisen tärkeältä. Kuva: Saara Vuorjoki.

Joulun ilo ja valo tuntuvat Reetta Meriläisen mielestä tänä vuonna erityisen tärkeältä. Kuva: Saara Vuorjoki.

Reetta Meriläinen ihmettelee, minne katosi sivistys

Reetta Meriläinen kaipaa toivontuikahduksia vihan ja epäluottamuksen keskelle.

On monta joulunaikaa, joista Reetta Meriläisellä on enimmäkseen sumuisia muistikuvia. Hän teki toimittajana vuorotyötä ja sen ohessa valmisteli lapsiperheen joulua. Joskus pienikin poikkipuolinen sana saattoi laukaista kunnon raivarin. Aattona äiti saattoi pillahtaa itkuun silkasta uupumuksesta.

– Luulen, että se on nykyisinkin ruuhkavuosiperheissä yleinen ilmiö. Omasta mielestäni en edes ollut valmisteluissa mikään perfektionisti. Halusin vain siirtää itse hyväksi kokemani joulun omille lapsilleni. Sen takia piti aika paljon juosta, Meriläinen kertoo.

– Hässäkästä huolimatta joulu on minulle valoisa ja ihana asia. Joulunalusstressikin kuuluu kokonaispakettiin.

Enää stressiä ei tosin pahemmin ole. Entinen Helsingin Sanomien päätoimittaja valmistelee viidettä jouluaan eläkeläisenä. Mielikuvajoulun viettämisen hän on aloittanut jo alkusyksystä vilkuilemalla reseptejä.

– Se on koomista, koska yleensä teen joka joulu samat ruoat. Jotain uutta salaattia ehkä kokeilen, Meriläinen tunnustaa.

– Loka–marraskuussa alan aina toiveikkaana miettiä koristelua. Haaveilen tyylikkäästä ja pelkistetystä, valkoisen ja hopean sävyisestä joulusta. Silti tiedän, että kaivan esiin olkipukit ja kuuseen koristeet, jotka siskoni aikoinaan toi Neuvostoliitosta. Kaiken kruunaa ällöttävän näköinen vaaleanpunainen paviaani. Koristelu on runsas ja ehdottoman tyylitön.

Jo ennen ensimmäistä adventtia Meriläinen saattaa lipsahtaa kuuntelemaan joulumusiikkia. Hän etsii noin 60 joululevyn kokoelmastaan suosikkinsa. Pinoon valikoituu Bachin Jouluoratorio, saksankielisiä poikakuoroja ja oopperatähtien joululevyjä. Lauluista kaikkein rakkain on Jussi Björlingin laulama O helga natt.

Jouluaattoa vietetään Reetta Meriläisen perheessä paljolti samaan tapaan kuin hänen lapsuudenkodissaan Pohjois-Karjalassa. Kuunnellaan joulurauhanjulistus, käydään saunassa, syödään.

Muutama ohjelmanumero on ehdottoman pakollinen. Aattona aamupäivällä katsotaan Lumiukko-animaatio. Joulupöytään katetaan pienet lasimukit, joissa on tontun kuva ja joista perheen pojat pieninä saivat useammankin tappelun aikaiseksi. Ja Jorma Hynnisen joululevyltä on kuunneltava yksi tietty kappale.

Jospa joulu toisi rauhaa

Tänä vuonna joulun valo ja ilo tuntuvat Meriläisestä tavallistakin tärkeämmiltä.

– Miten me olemmekin luisuneet tällaiseen aikaan, jossa tuntuu olevan niin hirveästi aggressiota ja väkivaltaa? Tämä vuosi on ollut täynnä vihaa, pelkoa ja epäluottamusta, oikein totaalista pimeyttä. Siksi jokainen pienikin toivontuikahdus pitäisi kerätä ja panna talteen, hän huokaa.

– Mitä pimeämpiä aikoja ihan kansainvälispoliittisesti eletään, sitä paremmalta tuntuu muistutus siitä, että on myös toinen vaihtoehto: parempi, sovinnollinen ja ihmisiä kunnioittava maailma. Väkivalta, sotiminen ja terrori eivät ole koko totuus.

Meriläinen muistuttaa, että joulu on sovinnon juhla – vaikka rauhasta ja hyvästä tahdosta maan päällä tuntuukin olevan pulaa. Joulurauhaa Meriläinen toivoisi myös suomalaisten välille. Hän on ahdistuneena seurannut yhä kovemmaksi käyviä verkkokeskusteluja ja sitä, kuinka vihamielisyys on levinnyt myös verkon ulkopuolelle.

– Mitä meille on tapahtunut? Tuntuu, että ohut sivistyksen pintasilaus, johon kuuluu toisten kunnioittaminen, on raapiutunut pois. Ja samaan aikaan suomalaiset ovat koulutetumpia kuin koskaan.

– Mitä sellaista meidän sisällämme on, joka vaatii purkautuakseen noin alkeellista kielenkäyttöä? Vai onko uhoamisesta ja uhkailusta tullut vallitseva kielen normi?

 

Viha ei koskaan synnytä muuta kuin lisää vihaa.

 

Meriläinen muistuttaa, että kieli on väline, jolla solmitaan yhteyksiä muihin ihmisiin. Hän kysyykin, mistä kielen raaistuminen kertoo ja onko se edistämässä sanojen muuttumista teoiksi.

– Jospa joulu katkaisisi vihapuheen ja yrittäisimme olla sovussa. Viha ei koskaan synnytä muuta kuin lisää vihaa. Vihaaja kuolee aina ensimmäisenä – ei välttämättä fyysisesti, mutta sisältäpäin.

Ministerit yläasteelle

Vuonna 1950 syntynyt Reetta Meriläinen eli lapsuutensa ja nuoruutensa sodanjälkeisinä jälleenrakennuksen ja niukkuuden vuosina. Hän sanoo tarinansa olevan epätavallisen tavallinen, tyypillinen hänen sukupolvelleen. Siinä tarinassa vaatimattomissa oloissa kasvanut maalaistyttö nousee suomalaisen yhteiskunnan näköalapaikalle.

Sodanjälkeisen Suomen olot tulevat Meriläiselle mieleen, kun hän miettii niitä, joilla nyky-Suomessa menee huonosti.

– Myös silloin ihmisillä oli aika vähän vaihtoehtoja. Mutta silloin kaikki olivat samassa jamassa. Vaihtoehtojen vähyys ei merkinnyt sitä, että olisi joutunut syrjään kaikesta ja seuraamaan toisten juhlimista sivusta. Aina oli kuitenkin jotain, jolla saattoi osallistua.

– Nykyisin ihmisiltä tuntuu katoavan valinnanmahdollisuus jo hyvin varhaisessa vaiheessa – huolimatta siitä, että meillä edelleenkin on aika hyvät turvaverkot.

Meriläinen on huolissaan siitä, että Suomeen on syntynyt hyvin erilaisia ja eriytyneitä maailmoja, joissa elävät eivät edes yritä ymmärtää muita. Hyvintoimeentuleva eliitti elää omaa elämäänsä, muut sinnittelevät omassaan. Vanha hokema köyhät kyykkyyn tuntuu hänestä todemmalta kuin koskaan.

 

Niiltä, joiden omat asiat ovat hyvin, on hämärtynyt todellisuudentaju.

 

– Työttömien joukko kasvaa samalla, kun toiset vain porskuttavat. Raha pyörii niiden luokse, joilla sitä on ennestäänkin. Hyvän epätasainen jakautuminen tuottaa katkeruutta ja vihaa.

– Niiltä, joiden omat asiat ovat hyvin, on hämärtynyt todellisuudentaju. Ei tunneta sitä maailmaa, jossa iso osa ihmisistä elää, Meriläinen arvioi.

Hän ehdottaakin päättäjille tutustumista todelliseen Suomeen. Ministerit voisivat suorittaa pakollisen työharjoittelun vanhainkodeissa, päiväkodeissa ja yläasteilla. Ne, joiden juhlapuheissa kaikista pidetään huolta, voisivat joskus käydä leipäjonossa tai asunnottomien majoituksessa. Tai ihan vain seurata pienituloisen lapsiperheen arkea.

Katse kauemmas

Ja sitten Meriläiseltä löytyy toinen näkökulma.

– Kuitenkin kun vertaa kehitysmaihin, asiat ovat meillä hyvin.

Kehitysmaiden olot ovat tulleet Meriläiselle tutuiksi Naisten Pankin kautta. Tällä hetkellä hän on Naisten Pankin ohjausryhmän puheenjohtaja.

– Matkoillani olen nähnyt sellaista, mitä meillä Suomessakin vielä 1950-luvulla oli: köyhyyttä ja niukkuutta, mutta myös auttamishalua ja huolenpitoa. Kun kaikilla on yhtä köyhää ja samantyyppisiä ongelmia, se ei revi ihmisiä eroon toisistaan vaan pikemminkin yhdistää.

Meriläinen kertoo kambodžalaisesta naisesta, joka asuu sähköttömässä pikkukylässä. Hän sai kyläpankista pienen lainan, jolla osti käytetyn mopon. Aamuisin hän keräsi naapureidensa akut ja ajoi lähimpään kaupunkiin lataamaan ne.

– Tuloillaan hän on pystynyt rakennuttamaan perheelleen talon ja saamaan lapsensa kouluun. Iso ylpeydenaihe hänelle on akulla toimiva televisio. Aikanaan hänen lapsensa valmistuvat ammatteihin ja pääsevät kiinni säännöllisiin tuloihin ja voivat suunnitella elämäänsä, Meriläinen kertoo.

Kehitysavun ansiosta kambodžalaisnaisen lapsille voi käydä niin kuin monelle suomalaiselle Meriläisen sukupolvessa.

– Sodan jälkeen Suomeen luotiin maksuton koulutusjärjestelmä. Sen ansiosta köyhimmänkin torpan lapsilla oli mahdollisuus kouluttautua ja katkaista kohdallaan sukupolvien mittainen köyhyyden ketju. Samantyyppistä pitkänäköisyyttä toivoisi nykypäättäjiltäkin.

Kuka?

Reetta Meriläinen, 65, on eläkkeellä oleva Helsingin Sanomien päätoimittaja. Hän on naimisissa, kolmen aikuisen pojan äiti ja 3-, 7- ja 10-vuotiaiden lasten isoäiti.

Mitä?

Meriläinen on kirjoittanut muistelmateoksen Tytön tie (Kirjapaja 2015).

Motto?

"Hyvä ei jakamalla lopu."

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: