– Rakkauteen kuuluu olennaisesti myös leikki ja kepeys, muistuttaa professori Risto Saarinen.
Sitähän se kaikki on
Rakkaus saa ihmisen kukoistamaan ja kasvamaan omaksi itsekseen.
Sitaatteja tipahtelee professori Risto Saariselta sujuvasti. Niitä ei liene vaikea keksiä, sillä rakkaudesta on kirjoitettu paljon. Aihetta käsittelee myös Saarisen tuore kirja, Oppi rakkaudesta.
”Suurin niistä on rakkaus”, kirjoitti apostoli Paavali kirjeessään korinttilaisille. Kyseisen raamatunkohdan saattelemana on moni pari aloittanut avioliittonsa. Saariselle sitaatti tiivistää sen, että rakkaudesta puhumisessa on ongelmansa.
– Juuri siksi, että rakkaus on niin suuri, sen vangitseminen johonkin määritelmään on perin hankalaa. Vaikea kysymys on sekin, onko meillä monta eri rakkautta vai yksi suuri rakkaus.
– Itse ajattelen, että kaikessa rakkaudessa on kyse toisen hyväksyvästä kunnioittamisesta. Se sama pohjavirta on romanttisessa rakkaudessa, ystävyydessä ja vaikkapa lähimmäisenrakkaudessa tai yhteiskunnallisessa vastuunkannossa, Saarinen sanoo.
Hän on eri linjoilla kuin perinteinen luterilainen teologia, jossa on tehty ero kahden eri rakkauden lajin välille. Usein on katsottu, että johonkin tavoiteltuun kohteeseen suuntautuva eros-rakkaus on itsekkäämpää ja moraalisesti huonompaa kuin pyyteetön ja auttava agape-rakkaus.
Katolisessa teologiassa sen sijaan on painotettu enemmän rakkauden ykseyttä: kaikki rakkaus on samaa rakkautta.
Kristillisen käsityksen mukaan rakkauden alkuperä on Jumalan rakkaudessa. Saarinen, vaikka teologi onkin, haluaa käsitellä rakkautta rakkautena – ei kaapata sitä ja väittää esimerkiksi ei-uskonnolliselle ihmiselle, että kaikessa on lopulta kyse Jumalasta.
Mutta jos Jumala jätetään pois laskuista, mistä rakkaus sitten alkaa? Saarinen tarttuu runoilija John Donnen kuuluisaan säkeeseen ”yksikään ihminen ei ole saari”.
– Ihminen ei ole saari, vaan hän on se, jollaiseksi toisten ihmisten häneen kohdistamat hyvät ja pahat teot hänet muovaavat. Ajatellaan pientä lasta. Ensin häntä rakastetaan, ja koska häntä rakastetaan, hänestä tulee rakastettu lapsi.
– Kaikki lähtee siitä, että ihminen saa osakseen tunnustusta, hyväksyntää ja rakkautta. Vasta sen kautta hän kehkeytyy persoonaksi ja oppii rakastamaan muita.
Jeesus-sitaattikin tähän voitaisiin ottaa. Matteuksen ja Markuksen evankeliumeista löytyvä käsky ”rakasta lähimmäistäsi niin kuin itseäsi” on herättänyt loputtomia pohdintoja siitä, kumpaa siinä käsketäänkään rakastamaan ensin: lähimmäistä vai itseä.
Saarinen ehdottaa kolmatta vaihtoehtoa. Alussa ei ole itseä tai lähimmäistä, vaan rakkaus.
– Se, kuka minusta tulee, ja se, että toisesta tulee lähimmäiseni, on rakkauden tulos. Kyse on vastavuoroisesta toisen hyväksymisestä.
– Keskinäisen rakkauden myötä ihminen kasvaa itsekseen ja hänen omat erityiset kykynsä pääsevät oikeuksiinsa. Yleensä varon puhumasta rakkauden päämäärästä, mutta ehkä voisi sanoa, että rakkauden päämäärä on yksilöllisen kukoistuksen ja hyvän olon mahdollistaminen.
Saarisen mukaan rakkaudella on useita näyttämöitä, joissa ihminen voi saada arvostusta omana itsenään ja päästä kukoistamaan. Sellaisia ovat varsinkin perhe ja parisuhde, mutta yhtä lailla vaikka työpaikka, ystäväpiiri, sählyporukka tai kesämökin rakennustyömaa.
– Kaikista meistä ei voi tulla presidenttejä tai kenraaleja, mutta useimmat meistä voivat olla keskeisiä henkilöitä muutaman hengen yhteisöissä, Saarinen muistuttaa.
Paitsi ekumeniikan professori Helsingin yliopistossa, Risto Saarinen on myös pappi. Silloin tällöin hän saa keskustella rakkaudesta vihkipapin ominaisuudessa. Monet parit pohtivat esimerkiksi sitä, kuinka voi asettaa yhden ihmisen ihan eri asemaan kuin muut.
– On ehkä hassua sanoa näin, mutta ihmisen kannattaa rakastaa valikoiden. Jos olet naimisissa, olisi hyvä, että rakastaisit puolisoasi enemmän kuin muita, Saarinen sanoo.
– Rakkauteen kuuluu myös henkilökohtainen valinta. Sitä puolustaa jo ihmisen rajallisuuskin: emme me kaikki voi olla Gandheja, jotka rakastavat koko ihmiskuntaa.
Saarinen on miettinyt, miten hän perustelisi esimerkiksi nuorille opiskelijoilleen sitä, että kannattaa mennä naimisiin ja perustaa perhe – ja olla vielä yksiavioinenkin.
– Yhteisöt, kuten valtio ja kirkko, suosivat yksiavioisuutta siksi, että sen kautta aika moni pääsee osalliseksi parisuhteesta. Ne eivät jää vain alfaurosten tai -naaraiden etuoikeudeksi, vaan hyvä jakautuu tasaisesti.
Mutta mitä hyötyä yksiavioisuudesta on yksilölle, joka ehkä ajattelee, että olisi kivempaa olla monen kanssa? Saarisen vastaus on, että yksiavioinen suhde palvelee ihmisen kehittymistä persoonana ja hänen sisäistä eheyttään.
– Silloin voin olla sama Risto koko ajan. Jos intiimejä suhteita on monia erilaisia, eheys kärsii.
Saarinen huomauttaa, että tasa-arvoista avioliittolakia vastustettaessa on joskus maalailtu uhkakuvana moniavioisuutta. On väitetty, että jos samaa sukupuolta olevien liitot sallitaan, seuraavaksi on sallittava myös moniavioisuus.
– Niin ei ole. Samat perustelut yksiavioisuuden puolesta pätevät myös homoliittoihin.
Niin, ne homoliitot. Saarinen sanoo, että hän on ehkä jonkinlainen myöhäisherännyt, kun on vasta viimeisten viiden vuoden aikana alkanut puhua ja kirjoittaa niiden puolesta. Hän on yrittänyt tuoda esiin perusteita, jotka nousevat kristinuskon sisäisestä traditiosta, eivät pelkästään yhteiskunnallisesta tasa-arvosta.
– Minulle oli ahaa-elämys, kun oivalsin yhden reformaation keskeisistä ideoista olleen sen, että yhä useammille ihmisille haluttiin antaa mahdollisuus mennä naimisiin. Pappeus tai säätyerot eivät enää estäneet avioitumista.
– Luterilaisuuden pitkä linja on ollut avioliiton esteiden poisto. Esimerkiksi avioeron sallimisessa oli aikoinaan päämääränä se, että uudelleenavioituminen olisi mahdollista. Miksi sitten samaa sukupuolta olevien avioliitto ei voisi olla yksi askel tällä samalla tiellä? Saarinen kysyy.
Hän muistuttaa, että kaikkien suurten kirkkojen käsityksen mukaan avioliittoon tarvitaan puolisoiden oma tahto. Pappi ei niinkään vihi kuin todistaa. Vihkikaavassa esimerkiksi sanotaan, että ”te olette ottaneet toinen toisenne aviopuolisoiksi”.
– Kyse on ihmisten itsemääräämisoikeudesta. Jos kaksi henkilöä katsoo, että he voivat mennä keskenään naimisiin, niin millä valtuuksilla valtio tai kirkko voi sanoa, että se ei käy?
Rakkautta on aikojen kuluessa jaoteltu eri lajeiksi ja lajeja vertailtu toisiinsa. Filosofi Aristoteleelle ystävien välinen rakkaus, filia, oli rakkauden korkein muoto, koska se on pyyteetöntä, samanvertaisten välistä kumppanuutta.
Saarinen arvioi, että nykyisin romanttiseen parisuhteeseen ja avioliittoon tuntuu sisältyvän monia sellaisia tavoitteita, jotka aiemmin kuuluivat ystävien väliseen suhteeseen: kumppanuutta, itsensä löytämistä ja toteuttamista ja uusien asioiden oivaltamista.
– Romanttiseen parisuhteeseen on nykyisin lastattu ja ladattu kaikki mahdolliset elämän päämäärät. Menneinä aikoina ihmisten odotukset olivat vähän vaatimattomampia. He eivät ajatelleet saavansa avioliitostaan kaikkia itsetoteutuksen puolia, Saarinen sanoo.
– Myös kirkkojen avioliittokäsitys on muuttunut toisen maailmansodan jälkeen. Kun aiemmin avioliiton tehtävänä pidettiin lasten saamista ja kasvattamista, nykyisin kirkkojen dokumenteissa sanotaan avioliiton olevan puolisoiden syvää kumppanuutta. Puolisot rakastavat toisiaan ja tuottavat toisilleen hyvää.
Miten sitten toimii se, joka rakastaa puolisoaan, ystäviään tai kaukaista lähimmäistä? Vanha tuttu kultainen sääntö, joka Jeesuksen sanomana kuuluu ”kaikki, minkä tahdotte ihmisten tekevän teille, tehkää te heille”, on Saarisen mukaan edelleen tärkeä ohje. Jeesuksen sijasta hän voisi tosin siteerata vaikka Mestari Kongia eli Kungfutsea, jonka opetuksista löytyy sama ajatus.
– Yritä asettua toisen asemaan! Ihmisten erilaisuus tosin tekee siitä vaikeaa, sillä erilaiset ihmiset haluavat vähän erilaisia asioita. Vaikka itse toivoisin Tekniikan Maailman vuosikertaa, minun ei ehkä kannata lahjoittaa sellaista vaimolleni, Saarinen havainnollistaa.
Hän siteeraa filosofi Emmanuel Lévinasia, jonka mukaan toista ei voi tehdä itsensä siirtomaaksi. Omaa haluaan ei pidä levittää toisiin, vaan on nähtävä ihmisten erilaisuus.
– Se ehkä vaatii elämänkokemusta. Ensin opit kohtelemaan kaikkia samalla tavalla. Sitten opit näkemään sävyeroja ja kunnioittamaan ihmisten erityispiirteitä.
Jaa tämä artikkeli: