Taivaan tähden: Kaivattu kaupunki ympärilläni

Taivaan tähden: Kaivattu kaupunki ympärilläni

Jos tunnistan kirkon kielestä oman elämäni, sen kertomukset ovat nähdyksi tulemisen tarjoava peili.

Sanovat, että ihmisellä on opettamattakin taju Jumalasta. Että hän ei tarvitse tietoa tai uutta kokemusta Jumalan läheisyydestä vaan ainoastaan kielen ja välineen ilmaistakseen sen, mitä on jo kokenut.

Siksi kirkon kielen pitäisi olla oppilauseita ja kiveen hakattuja kiteytymiä joustavampi. Isoäidin aikainen agraarikuvasto pitäisi voida siirtää laitakaupungin kortteleihin tai taajaman matkakeskuksen kahvilaan. Yrittäjälle hyvä kirjanpitäjä voisi kertoa paremmin huolenpidosta kuin keppi kädessä laumaa kokoava paimen.

Tärkeintä ei kuitenkaan ole kielen vuosikymmen. Tärkeintä on kielen symboleihin patinoitunut tunne. Jos tunnistan kirkon kielestä oman elämäni, sen kertomukset ovat nähdyksi tulemisen tarjoava peili. Jokainen tietää, millaista on odottaa orjuudessa vapauttajaa tai tarpoa autiomaan hiekassa perille pääsemättä, millaista on jäädä porukasta ja saada apua juuri, kun on putoamaisillaan kielekkeeltä.

Tunteen patinaa ei voi liimata symbolin kylkeen. Se kasvaa sen pintaan jokaisesta kokemuksesta. Siksi kirkon kielistä tärkein on ruumiin kieli, se, mitä emme sano mutta minkä jokainen kansallisuudestaan tai kielitaidostaan riippumatta ymmärtää.

Ensimmäinen adventti on Jumalan lähellä olemisen sunnuntai. Miten minun ruumiini sen sanoo? Tietävätkö ympärilläni elävät olevansa Kaivattu kaupunki, Kaupunki, jota ei hylätä?

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi