Taivaan tähden: Omasta suuresta syystäni

Taivaan tähden: Omasta suuresta syystäni

Kirkko edisti sata vuotta sitten kansakunnan jakautumista, ja siinä on aihetta itsetutkiskeluun.

Ripittäytyminen on eri juttu kuin anteeksipyytäminen.

Anteeksi on helppo pyytää, jos tajuaa tehneensä ilmiselvän mokan. Ripittäytyvä sen sijaan joutuu etsimään mokaansa, ja kukas virheitään haluaisi tonkia?

Tänä vuonna tulee kuluneeksi 100 vuotta Suomen sisällissodasta, jossa lähes 40 000 suomalaista menetti henkensä. Heistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita menehtyi eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin.

Tunnettu tosiasia on, että kirkko oli ennen ja jälkeen sodan valkoisten puolella.

Antaako Euroopan väkivaltaisimman sisällissodan muistovuosi erityistä aihetta kirkolliselle itsetutkistelulle nyt kun paastonajan katumuksen viikot ovat edessä?

Toivottavasti.

Kysymys ei ole siitä, oliko sisällissodan lopputulos isänmaan kannalta hyvä ja Suomen etujen mukainen. Tuskin kukaan 2000-luvulla ajattelee, että punaisten voitto olisi ollut Suomen etu. Se olisi merkinnyt Suomen orastavan itsenäisyyden katoamista ja sulautumista Neuvostoliiton kansojen mereen.

Itsetutkistelun paikka kirkolle on sen sijaan se, miksi se ei aikanaan asettunut tukemaan köyhiä ja maattomia ja miksi se omalta osaltaan edisti kansakunnan jyrkkää jakautumista.

Onko kirkko koskaan perusteellisesti arvioinut omaa rooliaan tapahtumaketjussa, joka johti Suomen kansan väkivaltaiseen kahtiajakautumiseen? Tunnistaako se mokansa? Tietääkö, missä teki väärin?

Tässä ei ole kysymys anteeksipyytämisestä. Tässä on kysymys sydämen vilpittömästä ripistä ja itsetutkistelusta.

Kenen tehtävä se on? Kuka siihen ryhtyy? Miten kirkko ripittäytyy?

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi