Pyhä sota, Saatana ja Harmageddon – näin uskonto koettiin Suomen sisällissodassa
Punaisia konekiväärimiehiä Siltasaarenkatu 6:n edessä. Suomen sisällissodan kummallakin osapuolella oli satoja konekiväärejä, mikä osaltaan teki sodasta verisen. Kuva: Tyyne Böök/Historian kuvakokoelma/Museovirasto.

Punaisia konekiväärimiehiä Siltasaarenkatu 6:n edessä. Suomen sisällissodan kummallakin osapuolella oli satoja konekiväärejä, mikä osaltaan teki sodasta verisen. Kuva: Tyyne Böök/Historian kuvakokoelma/Museovirasto.

Pyhä sota, Saatana ja Harmageddon – näin uskonto koettiin Suomen sisällissodassa

Kirkossa miehet kirosivat punaisia, mutta diakonissat halusivat auttaa heitä enemmän kuin saksalaisia. Sodan kumpikin osapuoli näki taistelussa raamatullisia lopunajan piirteitä.

"Pyhä sota. Sellainen meillä nyt on – Jumalan kiitos! Kun meillä nyt kerran on sodan välttämättömyys, josta ei filosofoimalla pääse, niin olkoon Jumala kiitetty, että sotamme ei ole mikään militaristinen ryöstösota – vaan että se on jumalalliseen järjestykseen kuuluva Esivallan miekan käyttö pahojen rankaisemiseksi."

Suomen sisällissotaa oli käyty tasan kuukausi, kun kansanedustaja ja pappi Antti Rentola 27. helmikuuta 1918 kiitti Jumalaa pyhästä sodasta punaisia vastaan eteläpohjalaisessa Ilkka-lehdessä.

Kirkon virallista kantaa määritteli voimassa ollut laki. Helsingistä alkanut sisällissota oli Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kannalta laiton jo pelkästään siksi, että Suomessa oli voimassa vuoden 1772 perustuslaki, jonka mukaan "yksimielisyys uskonnossa ja oikeassa jumalanpalveluksessa on arwollisen, sopuisan ja pysywäisen hallituksen wahvin perustus".

Ongelmana oli silti, että vaikka edellisvuonna tiistaina 4. joulukuuta senaatti oli antanut itsenäisyysjulistuksen, jonka eduskunta kaksi päivää myöhemmin torstaina hyväksyi, maassa ei ollut selvää käsitystä hallitusmuodosta. Olisiko kirkko voinut katkaista siteet Pehr Evind Svinhufvudin johtamaan senaattiin ja ruveta punaisia edustaneen kansanvaltuuskunnan puolelle?

– Ei olisi voinut, sanoo kirkkohistorian dosentti Ilkka Huhta.

– Kansanvaltuuskunta ilmoittautui vallankumoushallitukseksi. Kirkko oli lujasti perinteisen luterilaisen esivaltaopetuksen ankkuri. Pääosa niistäkin papeista, jotka kannattivat sosialistista yhteiskuntajärjestystä ja ymmärsivät vallankumouksellisten yhteiskunnallisia vaatimuksia, tuomitsi kuitenkin vallankumouksen Jumalan tahdon vastaisena, Huhta sanoo.

Hänen mukaansa Ilkassa julkaistu Antti Rentolan kirjoitus oli kuitenkin papistonkin piirissä ääripää.

Työmies-lehti arvioi sitten tietysti omasta politiikastaan käsin, että Rentola edustaa koko kirkkoa, Huhta sanoo.

Arkkipiispan pahin pelko: demokratia

Niin kuin nykyäänkin, kirkon virallinen linja ja kansalaisten oma ajattelu olivat sata vuotta sitten kaksi eri asiaa. Suomalaisista lähes kaikki kuuluivat kirkkoon. Suurin osa ihmisistä asui maaseudulla. Pikkukylien alin papisto oli alkeellisissa oloissa asuvaa köyhälistöä, ja heistä monet olivat myötätuntoisia punaisia kohtaan.

– Alempi papisto oli taustaltaan talonpoikaista, mikä ehkä vaikutti siihen, että erot ylempään papistoon nähden olivat erityisen suuret tuohon aikaan, Ilkka Huhta kertoo.

– Mutta kyllä alemmassakin papistossa oli paljon arkkipiispalle ja piispoille lojaaleja, ja esivallalle perin juurin kuuliaisia miehiä, jotka tottelivat arkkipiispa Gustaf Johanssonin toivetta pysyä erossa politiikasta. Paikallispapisto tosin tajusi, että se erossa pysyminen oli usein mahdotonta. Siitä syntyi ristiriita.

Sisällissodan aikana reformaatiosta oli kulunut jo 400 vuotta. Suomeen oli kuninkaan käskystä juurrutettu esivaltakuuliaisuutta ja hallitsijan tottelemista tähdentävä hierarkkinen uskontomuoto, joka piti kansaa kurissa ja Herran nuhteessa. Demokratian lisääntyminen pelotti kirkkoa, ja aivan erityisesti se pelotti arkkipiispa Johanssonia.

– Vuosisadan alun poliittinen modernisaatio ja demokratisoitumiskehitys olivat kova paikka Johanssonille. Naiset ja muut alamaiset tahtoivat sanoa sanansa, eikä Jumala ollut aiemminkaan heitä kuunnellut.

– Mitä lähemmäksi vuotta 1918 saavuttiin, sitä eskatologisemmaksi Johanssonin yhteiskuntatulkinta muuttui. Hänelle oikeanlainen yhteiskunta oli Jumalan tahdon mukaisesti järjestetty, ja Jumala ei ole demokraatti.

Tarinat pappien ristiinnaulitsemisista yleistyivät, mutta yksikään niistä ei ollut totta. – Ilkka Huhta

Osalle valkoisista sisällissota olikin uskonsota, jossa kristinuskoa puolustettiin bolševismin saatanaa vastaan. Kun sodan lopussa alkoivat joukkoteloitukset, Helsingin Sanomat julkaisi uutisen, jossa kerrottiin, miten punaiset olivat naulanneet Mouhijärven kirkkoherran raajoistaan kiinni alttaritauluun.

Punaiset pidättivät sodan aikana kolmekymmentä pappia, ja kymmenen pappia murhattiin. Pappiloita ryöstettiin ja pappien virkataloja poltettiin.

Mutta Mouhijärven tapaus oli fake news mallia 1918. Koko juttu oli keksitty.

– Tarinat pappien ristiinnaulitsemisista yleistyivät, mutta yksikään niistä ei ollut totta. Silti niitä kerrottiin, koska niillä osoitettiin punaisten julmuus ja jumalattomuus. Tällä oikeutettiin verinen kosto, Ilkka Huhta kertoo.

Todellisuudessa punaiset rukoilivat Kristusta yhtä paljon kuin valkoiset. Punaiset myös tulkitsivat historian kulkua Jumalan Sanan valossa, vaikka eri tavalla kuin valkoiset. He myös kävivät kirkossa yhtä ahkerasti kuin valkoiset. Sodan kumpikin osapuoli näki taistelussa raamatullisia lopunajan piirteitä.

Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander (vas) ja arkkipiispa Gustaf Johansson pitivät sisällissotaa taisteluna

Savonlinnan piispa Otto Immanuel Colliander (vas) ja arkkipiispa Gustaf Johansson pitivät sisällissotaa taisteluna "bolsevišmin saatanaa" vastaan. Kuva: Museovirasto/Musketti.

Punaiset samastivat itsensä Kristukseen

1910-luvulla koulutustaso ja aineellinen hyvinvointi olivat moninkertaisesti alhaisempia kuin sata vuotta myöhemmin. Sata vuotta sitten ei ollut samanlaista maallistuneisuuttakaan kuin nykyään.

Raamatun ja kristillisen kuvaston käyttäminen oli poliittisessa puheessa arvostettu asia, sanoo Raamatun käyttöä sisällissodassa tutkinut dosentti Niko Huttunen.

Hänen mukaansa marxilaisuuteen kuului uskontokritiikki, joka näkyi myös selvästi punaisten kansanvaltuuskunnan tavoitteissa esimerkiksi poistaa kirkolta verotusoikeus. Käytännössä monet punaisiin liittyneet eivät kuitenkaan ajatelleet näin pitkälle.

– Punaisista vain hyvin harva oli sisäistänyt kokonaisuudessaan marxilaisen materialistisen maailmankatsomuksen. Enemmistö tulkitsi luokkasodan kautta saavutettavan hyvinvoinnin raamatullisten silmälasien läpi. Siten lopunajallinen Harmageddonin sota ja kommunistinen vallankumous sulautuivat yhteen.

Työväenliikkeen tunnuslaulun Kansainvälisen säe "tää on viimeinen taisto" oli Huttusen mukaan vain maallistunut versio raamatullisesta lopunajallisuudesta, jonka lopputuloksena Ilmestyskirjassa on tuhatvuotinen onnen aika. Punaiset kävivät ahkerasti kirkossa, ja heidän keskuudessaan kommunistinen vallankumous oli eräänlaista vapautuksen teologiaa.

– Myös vuoden 1886 virsikirjan virsi 381 oli punaisten keskuudessa hyvin suosittu.

Siinä veisattiin: "Mut kerran Herra kostaa työt jumalattomat, rankaisee ansiosta ryöstäjät viekkahat, ne jotka täällä veivät orvolta oikeuden ja lesken leivän söivät, vaivaisen osuuden."

– Virren keskeinen teema oli kosto, jossa omistava luokka saa rangaistuksen. Sodan jälkeisessä punaisessa hengellisyydessä näkyy myös selvästi se, että punaisten kärsimykset ja kuolema teloituskomppanioiden edessä samastettiin Kristuksen kärsimyksen kanssa, Huttunen sanoo.

Hänen mukaansa sodan jälkeen kommunistit janosivat kostoa, mutta sosiaalidemokraatit käsittelivät omaa kipeää menneisyyttään ja menetyksiään kristillisen kärsimysmystiikan avulla.

Tässä kärsimysretoriikassa teloitetut punakaartilaiset joutuivat Getsemanen ahdinkoon ja Golgatalle, jossa he kärsivät niin kuin Jeesus kärsi ristillä. – Niko Huttunen

– Tässä kärsimysretoriikassa teloitetut punakaartilaiset joutuivat Getsemanen ahdinkoon ja Golgatalle, jossa he kärsivät niin kuin Jeesus kärsi ristillä.

Huttusen mielestä Kristukseen samastuminen hankaloittaa tasapuolista keskustelua.

– Jeesuksen kärsimykseen perustuva uhriksi joutumisen malli on siinä, että uhri kärsii syyttömästi. Tämä estää uhrin arvostelemisen.

Miehet, jotka vihasivat naisia

"Sitä likaa, mikä täten kasaantui kansamme keskuuteen, ei ole vielä pesty pois eikä se ole hevin pestävissäkään. Punaryssien rakastajattaria on suurin osa vapaana. Helsingin valloituksessa lehahti niitä sotalaivoista sadoittain kuin mikäkin likainen kärpäsparvi. Viranomaiset eivät, ihmeellistä kyllä, tehneet niitä kohta vaarattomiksi."

Näin kirjoitti kesäkuun 11. päivänä 1918 kirkollisessa Kotimaa-lehdessä suomalaisen partioliikkeen isä, myöhemmin rovastin arvonimen saanut Verneri Louhivuori.

Tampereen yliopiston historian professorin Pirjo Markkolan mukaan 1910-luvun hierarkkisessa yhteiskunnassa naisista tehtiin sodan varsinainen syntipukki.

– Sodan aikana ja sen jälkeen punaisista naisista puhuttiin hyvin karkeasti, ja heitä pidettiin sodan varsinaisina syyllisinä, jotka omalla kasvatuksellaan olivat yllyttäneet omat poikansa sotaan, Markkola sanoo.

Hänen mukaansa punaisten naisten syyttäminen oli keino käsitellä sodan ja vankileirien julmuuksia, joskin nämä äänenpainot tasaantuivat jo muutama kuukausi sodan päättymisen jälkeen.

Kirkon piirissä oli myötätuntoa punaisia kohtaan. Muutaman yksittäisen papin ohella asialla olivat ennen kaikkea naiset. Tämä käy ilmi varsinkin Helsingin Diakonissalaitoksen hoitajien toimintatavoista.

– Kun valkoiset valtasivat Etelä-Suomen, Hämeenlinnan kaupunginsairaalasta vietiin punaiset haavoittuneet vankileireille, ja heidän sijaan sairaalapaikat annettiin saksalaisille sotilaille. Eräs diakonissa kirjoitti tällöin diakonissalaitoksen johdolle siitä ristiriidasta, että nyt diakonissat hoitivat vieraita sotilaita ja hylkäsivät "omat pojat".

Markkola kertoo myös tapauksesta Dragsvikin vankileirillä.

– Eräällä punavangilla ei ollut vaatteista jäljellä kuin riekaleet, jolloin muuan diakonissa hankki hänelle ehjän vaateparren. Tämä kuitenkin johti siihen, että diakonissa sai syytteen vankilapaon järjestämisestä.

Oli myös joitakuita valkoisia talonemäntiä, jotka Markkolan mukaan antoivat vaikka salaa mieheltään leipää punaleskille.

– Naiset myös ymmärsivät toisten naisten tuskaa. Jotkut auttoivat työllistämällä punaisia. Luultavasti myös oman perheen sisällissotakokemukset vaikuttivat. Jos äiti oli menettänyt miehensä tai poikansa sodassa, asenteet ehkä olivat kovempia.

– Tämä on kuitenkin asia, jota ei ole tutkittu tarpeeksi.

Helsingin Diakonissalaitoksen koesisaria 1910-luvulta. Alppilassa toimiva Diakonissalaitos hoiti Helsingin taisteluissa haavoittuneita sotilaita käsivarsinauhan väriin katsomatta. Kuva: Helsingin diakonissalaitoksen arkisto.

Helsingin Diakonissalaitoksen koesisaria 1910-luvulta. Alppilassa toimiva Diakonissalaitos hoiti Helsingin taisteluissa haavoittuneita sotilaita käsivarsinauhan väriin katsomatta. Kuva: Helsingin diakonissalaitoksen arkisto.

Ehtoollisleipää nälkään

Väestömäärään suhteutettuna Suomen sisällissota oli siihenastisen Euroopan historian verisin. Siinä kuoli noin 36 500 henkeä. Heistä noin 32 000 oli suomalaisia. Venäläisiä oli kolme tuhatta, saksalaisia viisi sataa ja ruotsalaisia viitisenkymmentä.

Pelkästään hävinneen osapuolen uhrien määrä oli suurempi kuin talvisodassa kaatuneiden määrä. Valkoiset pääsivät vähemmällä. Kaatuneita, teloitettuja ja surmattuja valkoisia oli yhteensä noin 5 000.

Kirkko hautasi kaikki, mutta kaikkia se ei siunannut. Vankileireillä oli sodan lopussa arviolta jopa 80 000 punavankia. Suomi oli maatalousmaa, mutta sodan takia kärsittiin elintarvikepulasta. Se koitui vangeille kohtalokkaaksi. Leireillä kuoli lyhyessä ajassa yli 11 000 ihmistä aliravitsemukseen ja sen myötä tauteihin.

Tässä kohtaa myös kirkko jätti Ilkka Huhdan mielestä historiaan kyseenalaisen jäljen.

– Yksi rumimmista kohdista siinä, miten kirkko osallistui sisällissotaan, on pappien osallistuminen vankileirien kansalaiskasvatukseen ja liikuntaharjoitusten järjestämiseen nälkäkuoleman partaalla oleville, hän sanoo.

Punavankeja pidettiin "häikäilemättömän kiihoituksen" uhreina, ja siksi perustettiin kasvatusasiain osasto, jonka tehtävänä kouluttaa punavangeista esivaltakuuliaisia kansalaisia. Osastoa johti kirkkoherra Hannes Sjöblom. Vankeja ajettiin pistimillä kirkkoon, ja heitä kehotettiin rukoilemaan "helpotusta helvettiin". Leireillä nälkäkuoleman partaalla olleet vangit asettuivat uudelleen ja uudelleen ehtoollisjonoon saadakseen öylätin nälkäänsä.

Jotkut papit paheksuivat näitä menetelmiä, mutta valkoisen armeijan piirissä tällaiset papit vaiennettiin nopeasti.

– Punaisia ymmärtävistä sosialisteiksi ilmoittautuneista papeista, mutta silti vallankumouksen tuominneista tunnetuimmat ovat Otto Aarnisalo ja Sigfrid Sirenius, Huhta kertoo.

Suomen suunta olisi voinut olla toinen

Suomen sisällissota oli osittain seurausta ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta kaaoksesta. Ilkka Huhta suhtautuu historiajossitteluun varauksellisesti. Mutta jos punaiset olisivat voittaneet, mitä meille nyt kuuluisi?

– Jos itsenäisyys vallankumouksesta huolimatta olisi säilynyt, maata olisi alkanut johtaa selvästi kouluttamattomampi väestö. Jos taas itsenäisyys olisi menetetty Venäjälle, jotain voi arvella Baltian maiden kohtalosta, Huhta sanoo.

Naiset myös ymmärsivät toisten naisten tuskaa. Jotkut auttoivat työllistämällä punaisia. – Pirjo Markkola

Suomen suhde Venäjään on tavallinen keskustelunaihe, mutta Pirjo Markkola katsoo asiaa myös toiselta kantilta.

– Jos Saksa ei olisi hävinnyt ensimmäistä maailmansotaa, Suomi olisi jäänyt sen vasalliksi, hän sanoo.

Itsenäisyys säilytettiin, koska bolševismi ei saanut valtaa Suomessa mutta toisaalta myöskään Saksa ei voittanut ympärysvaltoja sodassa, joka jatkui vielä marraskuuhun 1918.

– Jos Suomesta olisi tuossa yhteydessä tullut neuvostotasavalta, niin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kohtalo olisi ollut todennäköisesti hyvin samansuuntainen Inkerin kirkon kohtalo, Markkola arvioi.

Stalinin vainoissa satoja inkeriläisiä tapettiin ja pakkosiirrettiin Siperiaan.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi