Sisällissodan opetus on yksinkertainen: vallan saamista ja voittoa tärkeämpää on rauha ja sovinto, eikä rauhaa ole ilman koettua oikeudenmukaisuutta, sanoi arkkipiispa Kari Mäkinen.
Arkkipiispa Kari Mäkinen: Sisällissotaa ja sen perintöä on katsottava kirkossa rehellisesti
Arkkipiispa Kari Mäkinen toivoo, että kirkko, jonka johto ja enemmistö papeista sisällissodassa olivat valkoisten puolella, voisi nyt sadan vuoden jälkeen olla yhteisen muistamisen ja kertomisen paikka.
Vuoden 1918 sisällissota asuu edelleen niin suomalaisten yhteisessä muistissa kuin perheiden, sukujen ja paikkakuntien muistissa, arvioi arkkipiispa Kari Mäkinen avatessaan lauantaina 20. tammikuuta Kallion kirkossa sisällissodan muistovuoden.
Mäkisen mukaan sisällissodan muistovuosi kantaa poikkeuksellista hiljaisuuden painoa. Kaikkein kipeimmästä sodan perinnöstä on vaiettu ja hiljaisuuden sisään on jäänyt paljon katkeruutta, syyllisyyttä, häpeää ja vihaa. Niin on käynyt myös kirkossa.
Parhaimmillaan muistovuosi voisi Mäkisen mielestä merkitä sitä, että sisällissotaa voitaisiin käsitellä suomalaisten yhteisenä perintönä. Myös kirkolla voisi olla siinä rooli.
– Sisällissodan muistia ei tule väheksyä eikä unohtaa. Yhteiskunnallisessa ilmapiirissä, jossa muistaminen ja kertominen uhkaavat hajautua eri ryhmien omaksi muistamiseksi, kysyn, voisiko kirkon rooli nyt jo, sadan vuoden jälkeen, olla sellainen, että kirkko luo yhteisiä muistin ja kertomisen paikkoja ja tiloja, Mäkinen sanoi.
Hän totesi, että myös kirkon omaa perintöä pitää voida katsoa kaihtelematta.
– Sisällissodan kuvassa kirkon näkyvin osuus on sisältänyt kirkon johdon ja papiston valtaosan samastumisen valkoiseen osapuoleen. Sodasta ja vankileireistä kerrottiin ja vaiettiin kirkossa punaisia kohtaan armottomalla tavalla.
Sodasta ja vankileireistä kerrottiin ja vaiettiin kirkossa punaisia kohtaan armottomalla tavalla.
Mäkinen kuitenkin muistutti, että kirkon kertomuksessa on toinenkin puoli. Osa kirkon jäsenistä oli punaisten puolella, ja heitä on kohdeltu julmasti, syyllistetty ja mitätöity.
– Eri seurakunnissa ja eri puolilla maata kertomukset ovat olleet erilaisia. Jossain järjestettiin valkoisten voiton kunniaksi kiitosjumalanpalveluksia, toisaalla naiset, lapset ja vanhukset pakenivat kirkkoon valkoisten hyökkäystä. Sama kirkko, saman kirkon jäseniä.
Kun sisällissotaa katsoo nyt, on Mäkisen mielestä helppo nähdä, kuinka pitkän jäljen kirkon johdon ja papiston asennoituminen on jättänyt. Vaikeampaa on arvioida, millaisen jäljen kirkon nykyinen johto ja papisto jättävät.
– Me emme ole sen parempia, avarakatseisempia tai tarkkanäköisempiä kuin ihmiset sata vuotta sitten.
Sisällissodan aikaan arkkipiispana oli Gustaf Johansson. Mäkinen kertoi miettineensä paljon edeltäjänsä toimintaa.
– Hän oli vaiti, ja kun hän lopulta avasi suunsa, sanat olivat hävinneitä kohtaan äärimmäisen kovat. Se oli se, mitä hän osasi tuossa tilanteessa pitkän elämänhistoriansa ja teologiansa ohjaamana sanoa. Nyt se näkyy armottomana, inhimilliselle todellisuudelle sokeana puheena.
– Minua hirvittää ajatella sitä. Hirvittää siksi, että kysyn, mille itse olen samalla tavalla sokea. Mitä tai keitä en näe ja tunnista, kun katselen nyt samasta ikkunasta tätä maata, Mäkinen pohti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kenen puolelle kirkko asettui vuonna 1918? Ajankohtaista teologiassa -sarjassa käsitellään sisällissotaa
AjankohtaistaNiko Huttusta alkoi kiinnostaa, miten Paavalin esivaltaopetusta tulkittiin sisällissodan aikaan.
Taivaan tähden: Omasta suuresta syystäni
Hengellisyys
