Tämä kolahti: Kulttuurikaveri repii irti sohvapoimuista maailmaa maistamaan
Jokaisella meistä pitäisi olla oma kulttuurikaveri.

Jokaisella meistä pitäisi olla oma kulttuurikaveri.

Tämä kolahti: Kulttuurikaveri repii irti sohvapoimuista maailmaa maistamaan

Voi, kuinka helposti sitä soljahtaa digiviihteen luuppiin ja kuolettaa koko kulttuurinnälkänsä pyörittämällä nettipalvelun leffoja kännykän ruudulla. Onneksi on kulttuurikaveri, joka nyhtää ulos umpiosta.

Olen elokuvien suurkuluttaja, mutta elokuvateatterissa en ole niitä viime aikoina ehtinyt katsomaan. Ja vähän hävettää tunnustaa, että myös edellisestä teatterikäynnistä ja kokonaan luetusta kirjastakin on ihan liian kauan. Miten näin on päässyt käymään? Kenties nämä ihanan osuvasti nimetyt ruuhkavuodet ovat minut kotisohvalle hyydyttäneet.

Mutta onneksi on Reeta, joka taannoin ilmoitti, että voisimme mennä joskus teatteriin! Siispä liput varattiin, saatiin ja maksettiin.

Pian koitti perjantai, jolloin jättäydyimme työpäivän jälkeen odottamaan, että Ryhmäteatteri avaa ovensa ja pääsemme katsomaan Muodonmuutosta. Vesa Vierikko johti pääroolissa joukkojaan eli kanssanäyttelijöitään varmalla otteella kohti yllättävää ja ovelaa loppuratkaisua. Neljännen encoren jälkeen käsiin sattui, mutta muuten olo oli keveä kuin nahkansa luoneella.

Löysin teksteistä pätkän, jonka haluan hautajaisissani luettavan.

Tuon liveteatterin loitsimina päädyimme lähtemään lauantaina leffaan. Three Billboards Outside Ebbing, Missouri oli yhtä aikaa niin surullisen koskettava ja hirtehisen hauska, että sen nähtyämme totesimme Oscarien menneen oikeaan osoitteeseen.

Kulttuuriviikonloppuni kruunasi – uskomatonta, mutta totta – kirja! Luin Anna-Leena Härkösen kirjoituskokoelman IHAN YSTÄVÄNÄ SANON ja muita kirjoituksia yhdeltä istumalta sunnuntaina kahvilassa nököttäessäni. Eikä nolottanut juuri ollenkaan, vaikka välillä oli pakko hihitellä ääneen. Toisaalta taas kiitin itseäni siitä, että pidän takin taskussa nenäliinaa, sillä löysin Härkösen teksteistä pätkän, jonka haluan omissa hautajaisissani sitten joskus luettavan. Sekin kolahti niin, että liitän sen hautaustestamenttiini.

Mitä tästä kaikesta pitäisi sitten päätellä? Ehkä ainakin se, että jokaisella meistä pitäisi olla oma "Reeta". Minua ainakin työpäivän jälkeen usein laiskottaa eikä virtaa tunnu riittävän muuhun kuin syvemmälle kotisohvan uumeniin kaivautumiseen. Kaikilla pitäisi olla kulttuurikaveri, joka houkuttelee mukaansa, nappaa kainaloon ja rientää rinnalla. Kulttuurikaveri, jonka kanssa piristyy avaamaan silmät, korvat ja muutkin aistit silloin, kun ne ovat turtuneet pelkässä kännykän näytön näpyttelyssä. Ja meitähän riittää.

Toimittajan fiilikset:

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi