null Tavallinen arki parantaa nuorten turvapaikanhakijoiden haavat

Turvapaikanhakijapojat majoittuvat 2–4 hengen huoneissa. Khaled tekee iltaisin läksyjä, opettelee suomea ja käy nuorisotilalla. Kuva: Sirpa Päivinen

Turvapaikanhakijapojat majoittuvat 2–4 hengen huoneissa. Khaled tekee iltaisin läksyjä, opettelee suomea ja käy nuorisotilalla. Kuva: Sirpa Päivinen

Tavallinen arki parantaa nuorten turvapaikanhakijoiden haavat

Yksin Suomeen tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat totuttelevat uudenlaiseen elämään Vantaan Kivistössä.

On kai yhä lottovoitto syntyä Suomeen, eikä tämä Kivistön vanha omakotialuekaan näytä lainkaan hassummalta paikalta. Joulukuun lopussa Kotouma Oy avasi alueelle tukiasumisyksikön nuorille, jotka ovat saaneet elämäänsä vähän toisenlaiset kortit. Nyt entisessä vanhusten hoivakodissa asuu alaikäisiä turvapaikanhakijoita.

Yksikön vastaava ohjaaja Juha Koski ei kerro asukkaiden tarkkaa lukumäärää eikä kansalaisuuksia, mutta sanoo, että talossa on paikka kolmellekymmenelle ja että nuoret ovat niistä maista, joista Suomeen muutenkin nyt tullaan. Iältään he ovat 16–17-vuotiaita.

Asumisyksikön tulo Kivistöön herätti myös vastustusta. "Suomi on täynnä paikkoja, joissa vastaanottokeskustoimintaa voi harjoittaa. Kivistö ei ole yksi niistä", todettiin yksikköä vastustaneessa adressissa, johon kertyi noin 1500 nimeä.

Tavallisena maanantai-iltapäivänä meno asumisyksikössä on kuin suurperheen kodissa – sillä erotuksella, että tavaraa on vähän ja lapsia paljon ja heistä kaikki poikia. Osa istuu pitkän pöydän ääressä syömässä, joku on tietokoneella, osa on vielä matkalla koulusta kotiin.

Pojista kaksi tulee haastattelupaikaksi varattuun huoneeseen ja kättelee jämäkästi.

– Moi, moi! Mitä kuuluu? Puhun vain vähän suomea, toinen pojista pahoittelee.

Sitten kieli vaihtuu englantiin, jota pojat puhuvat yllättävän hyvin.

– Englantini on tullut paljon paremmaksi täällä Suomessa, toinen pojista jatkaa.

Ei tietoa vanhempien kohtalosta

Pojat ovat 16-vuotiaita ja kotoisin Afganistanista. He kertovat olevansa hasaroita, syrjittyä vähemmistöä. Turvallisuussyistä pojat esiintyvät tässä jutussa nimillä Sayed ja Khaled, jotka eivät ole heidän oikeat nimensä.

Sayed tuli Suomeen marraskuussa, Khaled joulukuussa. Matka oli vaarallinen ja rankka, kulkuneuvot vaihtuivat monta kertaa. Salakuljettajat eivät tuntuneet piittaavan ihmisarvosta. Erityisen kamala oli merimatka Eurooppaan.

– Olin välillä ihan varma, että kuolen. Meitä oli 51 siinä veneessä. Se meni ihan näin, Khaled sanoo ja piirtää ilmaan u-kirjaimen muotoisen kaaren.

– Pelkään merta vieläkin. Huomasin sen, kun kävin Helsingissä.

Khaled lähti matkaan äidin, isän, pikkuveljen, pikkusiskon ja isosiskon kanssa. Pakistanin ja Iranin rajalla hän joutui kuitenkin eroon perheestään, kun heidät ohjattiin eri autoihin.

– En tiedä, missä muut ovat tällä hetkellä. En ole saanut heihin yhteyttä, Khaled toteaa.

Sayedin tarina on vielä pysäyttävämpi. Hänellä ei ole ollut lopullista varmuutta perheensä kohtalosta sen jälkeen, kun heidän kotikyläänsä hyökättiin ja kylä paloi pahasti. Siitä on neljä vuotta. Elämä ei ollut helppoa ennen sitäkään.

– Meitä oli kuusi lasta, neljä veljeä ja kaksi siskoa. Minä olen vanhin poika, joten minun piti auttaa isää. Hänellä oli terveysongelmia.

Sayed ei löydä isän vaivoille oikeaa sanaa, mutta kuvailee hengitysvaikeuksia.

– Olen tehnyt töitä kuusivuotiaasta alkaen. Paimensin karjaa. Sen jälkeen kun menetin perheeni, tein sekalaisia töitä. Välillä asuin yhden vanhemman pariskunnan luona, hän kertoo.

Maa, josta puuttuu luottamus

Afganistan on maailman köyhimpiä maita, ja siellä on sodittu pitkään. Lapsikuolleisuus on korkea ja koulutustaso matala. Vain noin 30 prosenttia väestöstä osaa lukea ja kirjoittaa.

Khaled ja Sayed kuvailevat Afganistania paikaksi, jossa ihmiset eivät enää voi luottaa mihinkään eivätkä kehenkään. Kuka tahansa voi olla vihollinen.

 

Siihenkään ei voi luottaa, että kun menee nukkumaan illalla, niin herää aamulla. Mitä vaan voi tapahtua. Kun kävelee ulkona, voi astua miinaan. - Khaled

 

– Siellä ei hyväksytä toisten mielipiteitä, sanoo Sayed.

– Siihenkään ei voi luottaa, että kun menee nukkumaan illalla, niin herää aamulla. Mitä vaan voi tapahtua. Kun kävelee ulkona, voi astua miinaan, Khaled selittää.

Lähtiessään Afganistanista pojat eivät tienneet, mihin maahan pyrkisivät.

– Kysyin ihmisiltä, esimerkiksi Punaisen Ristin työntekijöiltä, mikä maa olisi paras, jos haluaa opiskella ja elää parempaa elämää turvassa. He sanoivat, että Suomi, mutta että siellä on tosi kylmä. Minä sanoin, ettei haittaa, tykkään kylmästä, Sayed kertoo.

Sayedilla on kova halu oppia asioita, sillä Afganistanissa hän ei aina voinut käydä koulua. Tarralaput huoneen seinällä

auttavat oppimaan suomea.

Koulua, kotitöitä ja harrastuksia

Alaikäisten turvapaikanhakijoiden elämä Kivistössä on nyt melko samanlaista kuin suomalaisnuorten elämä. He käyvät koulussa ja harrastamassa, tekevät läksyjä ja hoitavat osansa kotitöistä.

Monilla on takanaan rankkoja kokemuksia. Osa saattaa tarvita erityistä tukea selvitäkseen niistä, mutta useimmat selviytyvät tavallisen arjen avulla.

– Pojat ovat toki yksilöitä, mutta iso kuva on se, että heillä on mennyt täällä ihan hyvin, Juha Koski summaa.

Hän sanoo, että yksikön nuoriin pätee sama kaava kuin muihinkin lapsiin ja nuoriin: kun on riittävän turvallinen olo, uskaltaa alkaa haastaa myös auktoriteetteja.

– Sitä on ollut jo vähän nähtävissä, mutta ehkä se on ihan hyväkin. Se kuuluu sopeutumisprosessiin.

 

Olen itse lähiölapsi. Urheilu vei minut aikanaan pois pahanteosta, ja olen siitä tosi kiitollinen. – vapaaehtoistyöntekijä Sami Lappalainen

 

Ihan tavallisen arjen voimaan uskoo myös kivistöläinen Sami Lappalainen. Hän kävi seurakuntien järjestämän vapaaehtoistyön kurssin Kivistön kirkolla ja opettaa nyt kuntopotkunyrkkeilyä ja karaten tekniikoita asukas- ja nuorisotila Kannussa Kanniston koululla. Toiminta on avointa kaikille.

Lappalainen kertoo lähestyneensä asiaa käytännönläheisesti. Jos alueelle tulee turvapaikanhakijoita, on parempi sopeutua ajatukseen ja tarjota heille tekemistä ja mahdollisuus oppia kieltä kuin päivitellä asiaa.

– Olen itse lähiölapsi. Urheilu vei minut aikanaan pois pahanteosta, ja olen siitä tosi kiitollinen. Harrastin nyrkkeilyä ja karatea.

Poikien kanssa on sujunut hyvin, jos ei lasketa sitä, että jotkut myöhästelivät aluksi harjoituksista. Välillä poikia on istunut myös Lappalaisen perheen iltapalapöydässä.

– He ovat tosi mukavia, nauravia ja iloisia. Minä en heissä huomaa traumatisoitumisen merkkejä vielä, mutta vaikea sanoa, mitä he oikeasti tuntevat.

Lappalainen ei usko, että tukiasumisyksikköä vastustanut adressi vastasi kovin monen kivistöläisen mielipidettä. Alueella on paljon niitä, jotka suhtautuivat asiaan neutraalisti ja halusivat myös auttaa.

Pojille hän on korostanut ystävällistä käytöstä ja sitä, että jos joutuu hankalaan tilanteeseen, on parempi lähteä pois kuin antaa takaisin samalla mitalla.

– Olen myös muistuttanut siitä, että jos yksikin hölmöilee, se leimaa helposti koko porukan.

Tulevaisuudensuunnitelmissa muiden auttaminen

Kivistön yksikön nuorten turvapaikkaprosessit ovat vielä kesken. 16-vuotiaat ovat kuitenkin aloittaneet koulun valmistavilla luokilla eri puolilla Vantaata.

Khaled ja Sayed ovat samassa koulussa. He viihtyvät siellä erinomaisesti, vaikka lähtökohdat ovat erilaiset. Sayed on käynyt koulua vain vähän ja Khaled kahdeksan luokkaa. Kieli tosin tuottaa vaikeuksia.

– Välillä en ymmärrä mitään, sillä opettaja puhuu meille suomea. Vaikka kysyn englanniksi jotakin, hän vastaa suomeksi, Khaled sanoo.

Muihin kuin valmistavan luokan oppilaisiin tutustuminen on myös ollut vaikeaa.

– Ehkä he ovat ujoja tai sitten eivät oikein osaa englantia, Sayed pohtii.

Tulevaisuudensuunnitelmiakin pojilla on jo.

– Haluan tulkiksi. Haluan auttaa ihmisiä, sillä olen itse köyhästä kylästä. Tiedän, miten vaikeaa elämä voi olla, Sayed sanoo.

Khaledin tulevaisuudensuunnitelmat ovat samankaltaiset.

– Haluaisin palvella ja auttaa muita ihmisiä. Toivon, että tulen täällä hyväksytyksi. Ja toivon, että joskus vielä saan yhteyden perheeseeni.

Nuorten turvapaikanhakijoiden asumisyksikkö sijaitsee Kivistön omakotitaloalueella.

Yli 3000 tuli yksin

– Suomeen tuli viime vuonna noin 3024 alaikäistä turvapaikanhakijaa ilman huoltajaa. Suurin osa heistä oli kotoisin Afganistanista, Irakista, Somaliasta tai Syyriasta.

– Ilman huoltajaa tulleet alaikäiset turvapaikanhakijat sijoitetaan heille tarkoitettuihin yksiköihin. Vuoden 2015 lopussa näitä yksiköitä oli 68.

– Alaikäisille turvapaikanhakijoille määrätään edustaja. Edustajat ovat tavallisia kansalaisia, jotka valvovat lapsen etua turvapaikka- tai perheenyhdistämisprosessissa.

– Yksin tulleen alaikäisen turvapaikanhakijan hakuprosessi etenee kuten aikuisenkin. Häntä haastatellaan ja hänen henkilöllisyytensä, matkareittinsä ja tilanteensa selvitetään. Maaliskuun alusta alkaen koko prosessista on vastannut Maahanmuuttovirasto.

– Suuri osa alaikäisistä turvapaikanhakijoista tulee Suomeen ilman passia tai väärennetyllä passilla. Jos ikää on syytä epäillä, turvapaikanhakijalle voidaan tehdä iänmääritys.

– Turvapaikan saamisen edellytykset ovat alaikäisellä samat kuin aikuisella. Alaikäinen voidaan palauttaa, mutta käytännössä niin tapahtuu harvoin. Silloin pitää olla varma, että kotimaassa on joku, joka pitää lapsesta huolta.

– Oppivelvollisuus koskee myös turvapaikanhakijoita 17-vuotiaaksi asti.

– Kun alaikäisenä maahan tullut turvapaikanhakija täyttää 18, hänellä on oikeus niin sanottuun jälkihuoltoon, jonka tarjoaa kunta. Se tarkoittaa esimerkiksi apua asumiseen ja opiskeluun liittyvissä asioissa.

Lähteet: Maahanmuuttovirasto, kehitysjohtaja Mikko Välisalo ja ylitarkastaja Juha Kannelmaa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: