Tehtävä Euroopassa
Kirkot ovat hämmentyneitä muuttuvassa Euroopassa, jossa vanhat maamerkit eivät enää päde.
”Moni pappi näyttää elävän väärinkäsityksessä, jonka mukaan ihmiset makaavat öisin valveilla ja kaipaavat Jeesusta. Näin ei kuitenkaan ole, vaan moni voi hyvin ja viihtyy elämässään kaipaamatta mitään syvempää tarkoitusta.”
Ruotsalaisen uskonnonpsykologian professorin Owe Wikströmin haastavat sanat syksyltä 2005 eivät jätä rauhaan. Tämän vuoden huhtikuussa Lapuan hiippakunnan piispa Simo Peura puolestaan totesi, että ”meidän tulee tiedostaa se, että Suomesta on tulossa lähetyskenttä”. Piispan mukaan kristillinen kasvatus ohenee kouluissa ja päiväkodeissa, ja kodeissakin lapset saavat yhä vähemmän kristillistä kasvatusta.
Jotkut puhuvat jo koko Euroopasta lähetyskenttänä eli kristillisen lähetystyön kohdealueena. Se kertoo murtumasta vanhojen eurooppalaisten kirkkojen itseluottamuksessa. Vielä sukupolvi tai kaksi sitten Eurooppa oli kotikenttää, josta matkustettiin kaukomaille toteuttamaan Jeesuksen antamaa lähetyskäskyä.
Nyt vanhan mantereen kirkkoja ei järisytä ainoastaan jäsenkato ja perinteisen uskonnollisuuden oheneminen. Niitä hiertää myös epävarmuus siitä, onko evankeliumilla kaikupohjaa korkean koulutuksen ja kulutustason maissa.
Lähes viime vuosiin saakka Suomen kirkolliset lehdet kertoivat luottavaisina yhteistä tarinaa, jossa kirkko oli keskellä kylää ja jokainen, joka kuuli sunnuntaiaamuna kirkonkellojen äänen, oli kristitty. Nyt kirkko on julkisessa keskustelussa usein altavastaaja, jonka pitää perustella olemassaolonsa ja paikkansa yhteiskunnassa. Ihmiset ovat äärettömän herkkiä hierarkioita kohtaan ja kääntävät nopeasti selkänsä, jos kirkko sanoo, että asia on näin, koska se on näin.
Uskontojen mosaiikkia
Euroopan uskontokartta on mosaiikki. Uskontotilanteesta on vaikea saada tarkkaa kuvaa, koska monet maahanmuuttajat eivät kuulu mihinkään rekisteröityneeseen uskonnolliseen yhdyskuntaan. Tiedot heidän uskonnollisuudestaan perustuvat tutkijoiden arvioihin.
Jälkikristillisestä maanosasta puhuvien kannattaa ottaa huomioon, että eurooppalaisista 76 prosenttia pitää itseään kristittyinä. Euroopassa elää kaikkiaan 565 560 000 kristittyä, eli enemmän kuin missään muussa maanosassa. Maailman kaikista kristityistä 26 prosenttia elää Euroopassa.
Uskontojen asemaa on Euroopassa hahmotettu myös kysymällä, kuinka ihmiset kokevat oman uskonnollisuutensa. 22 Euroopan maata oli mukana vuonna 2008 kootussa tutkimusaineistossa, jossa selvitettiin muun muassa Jumalaan uskomisen yleisyyttä.
Suomalaisista noin 20 prosenttia vastasi uskovansa Jumalaan ilman mitään epäilyjä, ja 25 prosenttia ilmoitti uskovansa epäilyksistään huolimatta. Jumalauskossaan epävarmoja oli noin kymmenen prosenttia. Noin joka kymmenes ei uskonut Jumalaan lainkaan. 16 prosenttia uskoi Jumalan sijasta jonkinlaiseen korkeampaan voimaan ja agnostikkoja oli neljäsosa vastaajista.
Kuten Suomessa myös Britanniassa, Sveitsissä ja Sloveniassa Jumalaan epäilyksettä tai epäillen uskoi noin 45 prosenttia väestöstä. Sen sijaan esimerkiksi Ruotsissa ja Tšekissä vain noin neljäsosa vastaajista sanoi uskovansa Jumalaan.
Missiologian yliopistonlehtori Pekka Lundin mukaan lähetystyön painopiste on jo siirtynyt Euroopan ulkopuolelle. Eurooppalaiset maat jäävät kauas kärkisijoista sekä kristillisen lähetystyön lähettämisestä että vastaanottamisesta kertovissa tilastoissa.
– Eurooppa ei ole muuttumassa lähetyskentäksi, vaan on ollut sellainen jo pitkään, Lund huomauttaa.
Lund saa tukea sekä Espoon hiippakunnan piispalta Tapio Luomalta että kirkon uskontokasvatussihteeriltä Pekka Y. Hiltuselta. Kumpikin korostaa, että perinteiset kristilliset maat – Suomi mukaan lukien – ovat olleet lähetyskenttä koko ajan.
Onko kansankirkkojen aika ohi?
Pekka Y. Hiltusen mukaan kansankirkkoajattelu ei enää toimi tilanteessa, jossa syntyvistä lapsista vain noin puolet kastetaan. Kirkko voi kuitenkin olla kansallinen, vaikkei olisikaan enemmistön kansankirkko. Hiltunen tukeutuu Skotlannin kirkon vuosikokoukseen, joka arvioi vuonna 2011 kirkon elävän ”maanpaossa kulttuuristaan”.
– Murros on hyvä. Se pakottaa kirkon terävöittämään ydinsanomaansa ja osaamistaan. Lähetystyö on aina kulttuurin opiskelua sekä kirkon ydinsanoman ja ydintekemisen sovittamista asemamaan kulttuuriin ja uskomusmaailmaan, Hiltunen sanoo.
Ilmassa on orastavia merkkejä myös muilta mantereilta Eurooppaan suuntautuvasta lähetystyöstä. Toistaiseksi kyse on lähinnä maahanmuuttajakristityistä, jotka perustavat Euroopan maihin omia, kasvavia seurakuntiaan.
Hiltunen nostaa tulevaisuuden haasteeksi sen, pystyvätkö vanhat kirkolliset alakulttuurit avautumaan ja muuttumaan niin, että tulokaskristitty tunnistaa niiden meiningistä itsensä.
– Jos niin käy, saamme nähdä jotakin uutta, Hiltunen lupaa.
Tapio Luoma puolestaan uskoo, että kansankirkkoajattelua tarvitaan vielä.
– Ilman sitä Euroopan perinteisillä kirkoilla on suuri vaara käpertyä omaan kuoreensa sisäänlämpiäviksi perinneyhteisöiksi, piispa perustelee.
– Kirkkojen erityisenä tehtävänä on antaa näkökulmia siihen ennen pitkää polttavaksi nousevaan kysymykseen, keitä me eurooppalaisina olemme, Luoma sanoo.
Entä maallistumisen laboratorioksi kutsutussa Ruotsissa asuvan Owe Wikströmin väite ihmisten viihtymisestä? Onko sisimmässämme kaipaus, johon kirkon tarjoama Jeesus vastaa?
Piispa Luoman mukaan kaikupohjaa löytyy niin kauan kuin elämä pakottaa meidät huomaamaan oman rajallisuutemme. Pekka Y. Hiltunen on samoilla linjoilla.
– Jos Jeesus on oikeasti kova juttu, hän on sitä. On etsiydyttävä hänen seuraansa ja rakastettava, ei vain häntä, vaan kaikkia ihmisiä, Hiltunen sanoo.
Aavistuksia Jumalasta
Uskontotieteilijä Owe Wikström antaa monissa kirjoissaan maallistuneen eurooppalaisen kokemalle kaipuulle ja elämänilolle syvyystulkinnan: pohjimmiltaan ne ovat aavistuksia Jumalasta.
Kirjassaan Hyvyys ja myötätunto Wikström kertoo äkillisestä sydämenpysähdyksestä, joka pudotti hänet varoittamatta kuntosalin juoksumatolta pimeyteen.
Sairaalavuoteen hiljaisuudessa Wikström kuuli kaksi selvästi erottuvaa sanaa, jotka lausuttiin hänen teologian opinnoistaan tutuksi tulleella kreikan kielellä: ”Älä pelkää!” Herätessään seuraavana aamuna Wikström huomasi, että joku hänen lapsistaan oli kiinnittänyt rumaan sairaalalamppuun Kristus-ikonin.
Uskonnonpsykologian tutkijana Wikström tiesi hyvin, että kuuloaistimukset ovat tavallisia juuri kriisitilanteissa. Mutta silti hän kirjoittaa Kristuksen myötätuntoisesta katseesta, joka kantoi häntä kalseassa sairaalahuoneessa.
Vuonna 2010 antamassaan lehtihaastattelussa Wikström sanoo, että kristinuskon voima on Kristus-uskossa, ”suuressa myötäkärsijässä”.
– Kun kärsimme, kysymme miksi ja sanomme, ettemme voi uskoa, vierellämme on vielä yksi veli. Jopa silloin kun kuolemme, vielä yhdeksännellä tunnilla ja suuressa tyhjyydessä, Jumala on.
Lähteet:
- Global Christianity. The Pew Research Center’s Forum on Religion & Public Life 2010.
- Kimmo Ketola: Suomalaisten uskonnollisuus. Teoksessa Uskonto suomalaisten elämässä. Yhteiskuntatieteellisen tietoarkiston julkaisuja 9, 2011.
- Owe Wikström: Hyvyys ja myötätunto. Kirjapaja 2008.
- Wikströmin haastattelut Kotimaa-lehdessä 16.9.2005 ja 23.12.2010.
Jaa tämä artikkeli: