Toimittajalta: Tältä 35-vuotiaasta lapsettomasta naisesta tuntuu, kun Suomi puhuu vauvakadosta
Lasten vähyys on myös kehityksen merkki – yhtään väheksymättä kaltaisteni tahtomattaan lapsettomien surua.
Jos elämä menisi kuten suunnittelee, minulla olisi aviomies ja kolme lasta. No, se ei mene. Olen 35-vuotias ja elän yksin, kivuliaan tietoisena siitä, että hedelmällisyyteni parhaat päivät menivät vuosia sitten. Sanotaan vaikka niin, että perheen perustamiseen tarvitaan useimmiten kaksi, jotka tahtovat samaa asiaa yhtä aikaa. Muut ratkaisut ovat toki mahdollisia, mutta en ole sellaisiin päätynyt, vielä.
Viime aikoina on tuntunut siltä, että olen henkilökohtaisen ongelmani kanssa myös osa rakenteellista ongelmaa. On havahduttu syntyvyyden laskuun ja kannustettu suomalaisia synnytystalkoisiin, päivitelty vauvakatoa ja murehdittu, kuolevatko suomalaiset sukupuuttoon ja kuka tulevaisuudessa maksaa eläkkeet ja pitää hyvinvointivaltion pystyssä. Aiheellisia kysymyksiä, mutta sävy on ollut ikävä ja ratkaisumallit yksioikoisia.
Toisaalta voi kysyä, että mitä oikein odotitte. Merkit moneen syntyvyyden laskua selittävään seikkaan ovat olleet ilmassa jo pitkään, eivätkä ne kaikki ole kielteisiä.
Synnytystalkoot- tai vauvakatokeskusteluissa ovat tuntuneet pitävän eniten ääntä he, joita asia ei henkilökohtaisesti koske. He puhuvat usein vauvojen tekemisestä ja hankkimisesta, aivan kuin lapset olisivat hyödykkeitä, jotka vaan pullahtavat jostakin kunhan vain muistaisi ja ehtisi tarttua toimeen.
He, joille lapsen saamisen oletetaan olevan mahdollista ja ajankohtaista, mutta joilla ei ole lasta joko omasta tahdostaan tai siitä huolimatta, ovat puhuneet aiheesta lähinnä nimettöminä lehtien palstoilla. Paine tuntuu kohdistuvan erityisesti naisiin.
Ajatellaan, että vauva ilmestyy, kunhan naiselle sopii. Ajatukselle on biologisia ja rakenteellisia perusteita – naisilla parhaat lisääntymisvuodet ovat nopeammin ohi ja lapsen syntymä vaikuttaa väkisinkin enemmän äidin kuin isän työssäkäyntiin. Ja kyllä, syntyvyydellä ja naisten asemalla on paljonkin tekemistä keskenään.
Elämä ja perheasiat ovat lopulta haaveiden, työn, parisuhdeasioiden, terveyden, biologian, taloudellisten kysymysten, asenteiden, sattuman ja kohtalon sekasotku.
Me niin sanotut synnytysikäiset naiset elämme sellaista elämää, josta isoisoäitini eivät uskaltaneet edes unelmoida. On mahdollista kouluttautua, on mahdollista toteuttaa itseään työn kautta. Ei ole pakko mennä pian kihloihin ja äkkiä naimisiin sen ensimmäisen poikaystävän kanssa, vaan saa todeta, että joskus vaihtamalla paranee. Saa käyttää ehkäisyä ja vaatia sitä toiselta. Lapsia voi tulla, mutta ajoitukseen ja määrään voi vaikuttaa. Voi olla melko varma siitäkin, että lapset selviävät kouluikäisiksi ja ylikin.
Suomi on päässyt pisteeseen, jota on tavoitellut. Syntyvyyden lasku voi olla myös naisten yksilönvapauden riemuvoitto ja kehityksen merkki – yhtään väheksymättä kaltaisteni tahtomattaan lapsettomien surua.
Vauvakatopäivittelyssä katse kannattaisi pitää globaalina ja katsoa myös taaksepäin. Vaikka syntyvyys monissa vauraissa valtioissa laskee, ihmiset eivät ole maapallolta loppumassa, paikoin jopa päinvastoin. Moni olisi myös mielellään tulossa Suomeen, mutta emme ole tehneet sitä helpoksi. Jos taas katsomme ajassa taaksepäin, on helppo todeta, että lapsia syntyi joskus enemmän. On toinen juttu, kuinka toivottuja ja hyvin kohdeltuja he olivat. Jokaisen sukupuusta löytyy varmasti "yllätysvauva", sukulaisten hoivissa kasvanut tai toisaalta se suvun vanhapiika tai peräkammarin poika, joka syystä tai toisesta ei koskaan tullut vanhemmaksi. Ei mitään uutta auringon alla, paitsi ehkä se, että yksilöllisten valintojen tekeminen on nyt aiempaa helpompaa.
Ei mene päivääkään, ettenkö tuntisi vähintään häivähdyksenomaista surua lapsettomuudestani.
Laskevaan syntyvyyteen on tarjottu monenlaisia selityksiä ja ratkaisuja aina vauvatonneista perhevapaiden uusjakoon. Ne voivat auttaa tai kannustaa joitakin, mutta kuulostavat silti liian yksinkertaisilta ollakseen ratkaisevia. Elämä ja perheasiat ovat lopulta haaveiden, työn, parisuhdeasioiden, terveyden, biologian, taloudellisten kysymysten, asenteiden, sattuman ja kohtalon sekasotku. Itse antaisin paljon painoarvoa oudolle tunteelle, joka saa toivomaan jälkikasvua ja jolla taitaa olla hyvin vähän tekemistä järjen kanssa. Myös turvallisuudentunne ja toivo tulevasta ovat keskeisiä. Suuret ikäluokat synnyttäneet ja siittäneet varmaan suhtautuivat elämään niin, että tiukkaa tekee jo kaksinkin, mutta väliäkö sillä, parempaa kohti mennään. Vuonna 2018 on vaikea päästä tuohon toivekkuuteen, kun lukee uutisia ilmastonmuutoksesta ja hyvinvointivaltion rappeutumisesta.
Minuun synnytystalkoojutut ovat kolahtaneet. Ei mene päivääkään, ettenkö tuntisi vähintään häivähdyksenomaista surua lapsettomuudestani. Pettymys, kiukku ja kateus, suru, katkeruus, koko skaala on tullut tutuksi. Lapsettomuudesta on tullut varjon lailla seuraava musta möykky, joka saa väistelemään perheuteluita, pakenemaan perhekeskeisiä juhlapyhiä ulkomaille ja nieleskelemään itkua kun kavereiden kanssa iltaa viettäessä vauva-, synnytys- ja lapsijutut jatkuvat ja jatkuvat. Julkinen keskustelu on tehnyt asiasta vieläkin kipeämmän. En tunnista itseäni siitä sävystä, jolla lapsettomista yhä liian usein puhutaan. Tiedättehän: itsekkäitä, hedonistisia, nuoruuttaan pitkittäviä uraohjuksia, joita kiinnostaa enemmän vatsanahan kiinteys ja seuraava kaukomatka kuin perhearki ja Suomen huoltosuhteen turvaaminen.
Voi hyvin olla, etten koskaan saa ainakaan biologista lasta. Se kertoo elämästäni, mutta ei minusta ihmisenä. Se ei tee minusta "vähemmän naista", ei ole merkki itsekkyydestä, mukavuudenhalusta, vastuun pakoilusta eikä ainakaan siitä, mitä olen elämältä halunnut. Se on silloin minun suruni, ei poliitikkojen, väestötieteilijöiden, sukulaisten, ystävieni tai muidenkaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kommentti: Lopetetaan lasten hankkiminen ja muu eläminen, niin loppuvat päästötkin
PuheenvuorotTehokkaimpien ilmastotekojen lista on takaperin luettuna pahimpien ilmastosyntien lista.
