Holvikäytävät tarjoavat Rooman kodittomille yöksi suojaa Via Giovanni Giolittilla, lähellä Terminin rautatieasemaa.
Tuhannet tavalliset ihmiset huolehtivat kodittomista Roomassa – kolmen lukiopojan raamattupiiristä alkanut Sant'Egidio-yhteisö korostaa ystävyyttä köyhien kanssa
”Tarvitsemme perhesiteiden rakentamista niiden kesken, joita verisiteet eivät yhdistä”, sanoo katolisen kirkon maallikkoliikkeessä toimiva lääketieteen professori Leonardo Emberti Gialloreti.
Rooman päärautatieaseman Terminin läpi kulkee päivittäin tuhansia ihmisiä. Turisteja varoitellaan taskuvarkaista ja levottomuuksista, mutta syyskuisena tiistai-iltana rauhallista väkeä alkaa kerääntyä Via Marsalan uloskäynnin tuntumaan. Maassa istuvat ja seinään nojailevat tietävät, että kohta saadaan ruokaa.
Ruoka ja sen jakajat tulevat paikalle tekemättä itsestään numeroa. Aidan viereen nousee jakelupöytien rivi ja jakelupöydille laatikot ja säkit: pasta-annoksia, hampurilaisia McDonaldsilta, sämpylöitä ja suuri lavallinen vesipulloja.
Ruokajakelusta vastaa katolisen kirkon maallikkoliike Sant'Egidio. Yhteisön jäsenet ovat tavallisia roomalaisia, jotka ovat sitoutuneet auttamisen sijaan ystävyyteen köyhien kanssa. Työpäivänsä päälle tai lapsenlasta hoitamasta he ovat tulleet tehtävään, johon ovat yhteisen iltarukouksen jälkeen lupautuneet. Yhteisössä ei tunneta exceleitä eikä kukaan koordinoi toimintaa.
– Toimimme niin kuin perhe. Sovimme ruokapöydässä tai iltarukouksen jälkeen, kuka kantaa mistäkin vastuun, yhteisön jäsen Leonardo Gialloreti sanoo.
Jos haluat muuttaa maailmaa, aloita itsestäsi
Roomassa Sant'Egidio-yhteisö jakaa ruokaa Terminillä, tarjoaa sadoille kodittomille ja paperittomille kolmen ruokalajin aterian kolme kertaa viikossa Trasteveren Via Dandololla, ylläpitää kuolevien kodittomien kotia ja vanhainkotia, kotouttaa maahanmuuttajia ja osallistuu rauhanprosesseihin maailman kriisipesäkkeissä.
– Rakennamme yhteyttä julkisiin toimijoihin, mutta varjelemme itsenäisyyttämme. Vain niin voimme auttaa esimerkiksi paperittomia, jotka eivät saa kaupungilta tukea, Leonardo Gialloreti sanoo.
Sant’Egidio-yhteisön jäsenet jakavat tiistaisin ruokaa Rooman päärautatieasemalla Terminillä. Kolmena muuna päivänä he tarjoavat kolmen ruokalajin aterian kodittomille ja paperittomille Trasteveressä. Sant’Egidion aukiolla toimii myös yhteisön ravintola Trattoria degli Amici, joka työlllistää kehitysvammaisia.
Yhteisö on levinnyt yli kahdeksaankymmeneen maahan ja toimii kaikissa maanosissa. Alkunsa se sai kolmen roomalaisen lukiopojan raamattupiiristä.
Elettiin 1960-luvun levottomia vuosia. Nuorison liikehdintä vaati parempaa maailmaa ja oikeudenmukaisempaa yhteiskuntaa. Paavi Johannes Paavali XXIII teki historiaa ja kutsui koolle Vatikaanin toisen kirkolliskokouksen, joka päästi liikehdinnän myös katoliseen kirkkoon.
Tärkeimpiä kirkon uudistuksia oli Raamatun palauttaminen seurakuntalaisen käteen. Hetkeä aikaisemmin sitä ei suositeltu lukulistalle ja vaikeaa sitä olisi ollut latinankielisenä lukeakin.
Lukiopoikien raamattupiiri oli siis radikaali ilmiö, ja radikaali oli myös poikien Uudesta testamentista löytämä periaate: Jos haluat muuttaa maailmaa, aloita itsestäsi.
On ruvettava ystäväksi
1960-luvulla Rooma jakautui jyrkästi kahtia. Olivat rikkaat ja olivat köyhät. Sen ajan köyhiä olivat paremman elämän perässä pääkaupunkiin yrittäneet eteläitalialaiset. Kun Rooman Fiumicinon lentokenttää rakennettiin vuoden 1960 olympialaisia varten, tienvarsi täyttyi slummeista, joita piti kisavierailta piilottaa tervetulojulistein. Se oli vieras maailma koulupojalle, joka oli tottunut kulkemaan kodin, koulun, tenniskentän ja uima-altaan väliä.
Slummeissa ei ollut vain köyhyyttä vaan myös huonovointisuutta. Lasten piti käydä koulua, mutta kirjakielen sijaan he osasivat vain kotipaikkakuntansa murretta. Kotona ei useinkaan ollut yhtään aikuista.
Lukiopojat alkoivat opettaa lapsille italiaa. Heistä tuntui, että heidän piti ryhtyä lasten vanhemmiksi.
– Ymmärsimme, että ei riitä antaa jotakin. On ruvettava ystäväksi.
Sant’Egidio-yhteisön ulko-oven tuntumassa on kanadalaisen taiteilijan Timothy Schmalzin veistos Koditon Jeesus. 1960-luvulla lukiopoikien innostuksesta syntynyt maallikkoliike toimii yli 80 maassa ja kaikissa maanosissa. Se uskoo ammatillisuuden sijaan ystävyyden voimaan.
”Murtauduimme sisään ja aloimme rukoilla”
Lukiopoikien innosta syntyneellä yhteisöllä ei alkuun ollut kokoontumispaikkaa, mutta sitten sen jäsenet huomasivat, että Trasteveressä jäi Sant'Egidion luostari tyhjilleen. Yhteisö pyysi sitä käyttöönsä, mutta ei saanut vastausta.
– Murtauduimme sisään ja aloimme rukoilla siellä, Leonardo Gialloreti sanoo.
Pitkään oli mietitty yhteisölle nimeä. Nyt ei tarvinnut miettiä enää.
Ystävyyden rakentaminen laajeni lapsista perheisiin ja kodittomiin. Maailmantilanne nosti eteen erilaisia haasteita tartuttavaksi: kuolemansairaat, turvapaikanhakijat, liikkuva väestö, sodat.
Jokainen yhteisön jäsen tekee omaa työtään päivisin, ellei opiskele tai ole eläkkeellä. Yhteisön jäsenet eivät saa palkkaa.
– Emme puhu vapaaehtoisista, koska emme valitse lähteä mukaan. Olemme kutsuttuja.
Siihen aikaan en vielä tiennyt, että tähän liittyy jokin Jumala-juttu.
Gialloreti liittyi yhteisöön vuonna 1979, lukiopoikana hänkin. Kaverinsa kutsumana hän lähti laitakaupungin köyhään perheeseen auttamaan pientä Stefanoa läksyjen kanssa.
– Kun Stefano kysyi, milloin tulet uudestaan, lupasin mennä seuraavalla viikolla, vaikka en todellakaan aikonut. Mutta sitten kuitenkin menin.
– Siihen aikaan en vielä tiennyt, että tähän liittyy jokin Jumala-juttu. En ollut sellaisesta perheestä. Mutta vähitellen aloin tajuta ja päätin, että tämä on elämäni.
Syvin surumme, olimmepa rikkaita tai köyhiä, liittyy johonkin muuhun kuin aineelliseen. Siksi tarvitsemme auttamisen sijaan ystävyyttä, sanoo Sant’Egidio-yhteisöön lukiolaisena liittynyt lääketieteen professori Leonardo Emberti Gialloreti.
Kun ihmisellä on nimi, hänestä tulee osa yhteisöä
Tämä Leonardo Gialloretia hämmästyttää: eurooppalaiset pelkäävät enemmän pakolaisia kuin sotaa. Eurooppaan tulevilla ei ole laillista tietä tulla.
– Olemme alkaneet ratkaista ongelmaa ystävyydellä. Huolehdimme jokaiselle perheelle oman tukiperheensä. Näin voimme neuvotella valtion kanssa uusien ihmisten saapumisesta.
Sant'Egidio ei ole avustus- eikä hyväntekeväisyysjärjestö vaan ystävyyden yhteisö. Sen tilat eivät ole jakelupisteitä vaan ystävyydentaloja.
Ensimmäinen askel yksinäisyyden murtamisessa on antaa ihmiselle hänen nimensä takaisin.
– Koditon näkee kadulla tuhansia ihmisiä ja tuhannet näkevät hänet, mutta kukaan ei tiedä hänen nimeään. Kun ihmisellä on nimi, hänestä tulee osa yhteisöä.
Roomassa on paljon köyhien muodostamia perheitä ja vanhempia ihmisiä, jotka elävät yhdessä. Toisesta huolehtiminen kasvattaa myös omaa ihmisarvoa.
– Teillä Suomessa on hyvinvointivaltionne, mutta osaako hyvinvointivaltio rakastaa? Syvin surumme, olimmepa rikkaita tai köyhiä, liittyy aina johonkin muuhun kuin aineelliseen. Siksi tarvitsemme perhesiteiden rakentamista niiden kesken, joita verisiteet eivät yhdistä.
Trasteveren kaupunginosa Roomassa oli kristillisen kirkon syntyaikaan köyhien ja muualta tulleiden asuinsija. Siellä syntyivät myös Rooman ensimmäiset kristilliset yhteisöt. Nyt sen tärkeimmässä kirkossa Santa Maria in Trasteveressä Sant’Egidio-yhteisö kokoontuu jokailtaiseen iltarukoukseensa.
Kaikki alkaa rukouksesta
Roomassa Sant'Egidio-yhteisön jäseniä on arviolta 12 000. He kokoontuvat iltaisin yhteiseen iltarukoukseen kolmessakymmenessä paikassa eri puolilla kaupunkia, koska ystävyyttä köyhien kanssa ei ole ilman rukousta.
– Ratkaisevaa ei ole tilanteen näkeminen vaan pysähtyminen, sanoo Leonardo Gialloreti.
– Kun Jeesus kertoi laupiaasta samarialaisesta, hän ei osoittanut puolikuollutta pahoinpitelyn uhria, vaan häntä kiinnosti, kuka on hänen lähimmäisensä. Se, joka auttaa häntä.
Kuuntelematta Jeesusta en pysähdy puolikuolleen luo.
Voisi luulla, että Martan siskon Marian, joka valitsi tekemisen sijaan Jeesuksen kuuntelemisen, ja toimeliaan laupiaan samarialaisen välillä on ristiriita, mutta ei ole.
– Kuuntelematta Jeesusta en pysähdy puolikuolleen luo, Leonardo Gialloreti sanoo.
Juuri silloin soi kello Sant'Egidion luostarin korkeissa huoneissa ja Leonardo melkein nostaa sormen huulilleen, vaikenemisen merkiksi. Joka ilta kuudelta kello kutsuu minuutin hiljaisuuteen muistamaan niitä, jotka kärsivät juuri nyt.
Rooman vaikutteet näkyvät myös helsinkiläisessä auttamistyössä
Marita Nummelin, Hermannin Diakoniatalon toiminnanjohtaja, on käynyt Roomassa tutustumassa Sant'Egidio -yhteisöön kaksikin kertaa. Ensimmäisen matkan innostuksesta syntyivät Helsingin seurakuntien Waste&Feast -hävikkiruokaravintolat. Roomassa töissä ovat kehitysvammaiset, Helsingissä nuoret, vapaaehtoiset ja täsmätyökykyiset.
Ruokajakelussa onnistuneita kokeiluja ovat olleet Hermannin Valinta ja Pitäjänmäen Kauppa, joissa sai kerätä hyllyistä ostoskärryynsä ruokaa kuin tavallisessa kaupassa. Esikuvana oli roomalainen Caritas-järjestön myymälä.
Nummelinia innostaa, että ihmiset liittyvät yhteisöön kutsumalla.
– Ihminen otetaan toimijaksi juuri sellaisena kuin hän on, ilman kriteerejä ja motivaatiota tutkimatta. Auttaminen ja ystävyys eivät vaadi erityisosaamista.
Kaunis on myös sant'egidiolainen tapa tarjota kodittomille ja paperittomille kolmen ruokalajin ateria liinoitettujen pöytien ääressä. Päivän menusta saa tilata, mitä syö, ja tarjoilijat kantavat ruuan pöytään.
Menneinä vuosina on Nummelinin mukaan liikaa korostettu ammattilaisuuden ja autettavien rajaa. Joskus on pidetty tärkeänä jopa varjella autettavien nimettömyyttä.
– Sant'Egidion yhteisössä tajusin, miten suuri arvo on se, että ihmisiin tutustutaan hyvin ja heidät tunnetaan nimeltä.
Mutta eniten Nummelin vaikuttui siitä, että kaikki lähtee yhteisestä iltarukouksesta. Diakonia ei ole diakoniaa ilman hengellisyyttä, toteutui se miten tahansa.
– Pitäisi muistaa, että auttajakin on aina autettava. Olemme lopulta ihan samanlaisia.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Asunnottomuuden taustalla on monta eri syytä – ”On tiettyjä asiakkaita, jotka viettävät koko päivän kirjaston tiloissa ja ovat luultavasti kodittomia”
AjankohtaistaElinkustannusten ja asumisen kallistuminen ajaa ihmisiä yhä tiukemmalle. Espoossa on tavoitteena poistaa pitkäaikaisasunnottomuus vuoden 2027 loppuun mennessä.
