Ulkoistaminen paransi lehteä
Yli tuhat pääkirjoitusta. Juhani Simojoki ei ole arkistoinut kirjoituksiaan eikä lehtien vuosikertoja. Tässä hän uppoutuu uudistetun lehden vuosikertaan 1987.

Yli tuhat pääkirjoitusta. Juhani Simojoki ei ole arkistoinut kirjoituksiaan eikä lehtien vuosikertoja. Tässä hän uppoutuu uudistetun lehden vuosikertaan 1987.

Ulkoistaminen paransi lehteä

Kirkko ja kaupungin pitkäaikainen päätoimittaja Juhani Simojoki sai kuningasajatuksensa 1980-luvulla: seurakuntalehden kustantaminen on ulkoistettava ammattilaisille.

 

Teksti Eira Serkkola
Kuva Sirpa Päivinen

Sen Juhani Simojoki myös teki. Päätös oli ratkaiseva lehden kehittymisen kannalta ja näytti suuntaa myös Suomen muille seurakuntalehdille.

Video

 

Simojoki tuli Helsingin seurakuntayhtymän tiedotuspäälliköksi vuonna 1967 opiskelijamaailmasta, Suomen Kristillisen Ylioppilasliiton pääsihteerin paikalta, ja sai käsiinsä vaatimattoman, 12-sivuisen tiedotuslehden.

Toimitus sijaitsi Annankadulla seurakuntien talossa. Sieltä päätoimittaja ja toimitussihteeri hurauttivat joka viikko Paasipainoon Hakaniemeen pistämään lehden painoon. Silloin käytettiin vielä työlästä kohopainomenetelmää.

 

Porvoossa eläkepäiviään viettävä Juhani Simojoki, 83, muistaa mainiosti kustannuspäätöksen kypsymisen.

– Olin syvästi tyytymätön lehden tasoon. Näin, että viestinnän koventuneessa kilpailussa ei pärjätä amatöörimäisin ottein. Halusin saada lehden miljööseen, jossa on lehdenteon ammattitaito. En myöskään pitänyt seurakuntayhtymän tehtävänä myydä ilmoituksia ja tehdä painosopimuksia.

Niinpä Simojoki kääntyi yksityisesti Sanoma Oy:n, Uuden Suomen, Aamulehden sekä Yhtyneiden Kuvalehtien puoleen ja pyysi kustannustarjouksia. Kaksi jälkimmäistä eivät antaneet tarjousta, mutta Uusi Suomi ja Sanoma Oy etenivät tarjouskilpailuun asti. Elettiin vuotta 1986.

Neuvottelukumppanien listassa pistää silmään kirkon puolivirallista äänenkannattajaa Kotimaata julkaisseen Kustannus Oy Kotimaan puuttuminen.

– Sivuutin tietoisesti Kotimaan, vaikka olin Kotimaan ystävä, Simojoki myöntää.

Hän pelkäsi sisäpiiriläisyyttä ja halusi avata seurakuntayhtymän ikkunoita ”ulkomaailmaan” päin. Toisaalta tuohon aikaan ei voitu ajatella, että seurakuntalehti istutetaan Suomen Sosialidemokraatin toimituksen kylkeen, vaikka lehti Paasipainossa painettiinkin ja Simojoki kannatti itse lämpimästi sosiaalidemokratian aatteita.

 

Uuden Suomen tarjous oli halvempi, mutta siinä oli laadullisia heikkouksia. Yhtiön talousvaikeudet olivat myös jo tiedossa.

– Sain yhteisen kirkkoneuvoston hyväksymään kalliimman tarjouksen. Perustelin sitä niin, että joko teemme hyvän viikkolehden ja se maksaa tai siirrymme kuukausilehteen.

– Mutta huonon tuotteen lähettäminen jäsenille viikoittain ei ole vain hyödytöntä, vaan suorastaan vahingollista! Simojoki napauttaa.

Kaksihenkinen toimitus keräsi kimpsunsa hautausmaan pakettiautoon ja muutti Kolmannelta linjalta Sanoma Oy:n Erikoislehdet-yksikköön Pitäjänmäelle. Alkoi tapahtua: lisää väkeä palkattiin, paino vaihtui, tehtiin ulkoasu- ja sisältöuudistus, lisättiin sivumäärää. Ilmoitusmyynti alkoi vetää 1980-luvun lopun nousukauden aikana.

Toimittajille uusi iso työyhteisö merkitsi suorastaan alan koulua, sillä kukaan heistä ei ollut opiskellut journalismia.

Viiden vuoden kuluttua lehden kustantaminen kilpailutettiin jälleen, ja silloin Kotimaa voitti. Toimitus pakkasi taas ja muutti Lauttasaareen. Simojoki lykkäsi eläkkeelle jäämistään siirtymäkauden verran.

– Yhteistyö sujui hyvin Kotimaassakin. Pysyin tiukkana siinä, että kumpikin toimitus tekee omat juttunsa. Pelkoni sisäpiiriläisyydestä osoittautui turhaksi; kyllä sielläkin oltiin tarpeeksi maallisia, Simojoki naurahtaa.

 

Tiedotusjohtajan työt haukkasivat yli puolet Kirkko ja kaupungin päätoimittajan työviikosta, kuten nykyäänkin. Juhani Simojoki seurasi tiiviisti kirkon ja yhteiskunnan asioita, piti yhteyttä ihmisiin ja verkostoitui. Sekä toimittajat että lukijat soittelivat hänelle.

Erityisesti Simojoki muistaa erään etusivun marraskuussa 1979. Kolmesta kuvasta kootussa kannessa lukijaa tuijotti Iranin ajatollah Khomeini , ja otsikossa kerrottiin, että ”Islam on herännyt”. Se raivostutti lukijat, jotka kokivat, että kirkon lehti iloitsee islamin voimasta.

– Vaikka kyseessä oli viileä asiantuntija-analyysi islamin tilanteesta. Vietin kaksi päivää puhelimessa kuunnelleen uskonnollis-rasistista tunneryöppyä. Uskovat ihmiset kertoivat toivovansa, että Khomeini hirtetään. Se palaute yllätti, Simojoki pudistelee päätään.

 

Tuo primitiivireaktio kuulostaa ihan tältä päivältä. Mutta eilispäivän tuulahduksia tuo kertomus tuomiokapitulin varoituksesta, jonka Simojoki sai 2.10.1968 julkaistusta pääkirjoituksestaan. Otsikolla Lakien rikkomisen välttämättömyydestä hän kirjoitti ymmärtävään sävyyn kansalaistottelemattomuudesta, vaikka sanaa ei silloin ollut keksitty.

Kimmokkeena oli avunpyyntö Biafran nälänhädän uhreille. Laki kuitenkin kielsi verovarojen käyttämisen kehitysaputyöhön. Kirjoituksessa Simojoki mainitsi Jeesuksen rikkoneen oman kansansa lakeja ”tahallisella ja ärsyttävällä tavalla”.

Useat valtalehdet sekä 58 pappia ja lehtoria asettuivat tukemaan päätoimittajaa. Tuomiokapituli jäi yksin jäykästi lain kirjaimeen nojaavan tulkintansa kanssa.

Vuosien mittaan kypsyi Simojoen toimitusfilosofia. Lukijat voidaan suhteessa kirkkoon jakaa aktiivisesti myönteisiin, aktiivisesti kielteisiin sekä lehden kannalta tärkeimpiin ryhmiin, passiivisesti myönteisiin ja passiivisesti kielteisiin. Heidän epävarmuuttaan tulee kunnioittaa ja lähestyä näitä ryhmiä hienotunteisesti. Jännitettä syntyy, kun aktiivisimmat vaativat lehdeltä selvää ja jyrkkää sanomaa.

– Aktiivisesti myönteisiä ei saa karkottaa ärsyttämällä. 2000-luvun homokeskusteluissa on tosin joskus liikuttu näillä rajoilla, Simojoki näkee.

Jaa tämä artikkeli: