– Jeesus asetti lapsen meille hengelliseksi esikuvaksi. Ehkä aikuistuessamme myös menetämme jotakin, jota emme enää pysty tavoittamaan, sanoo Anita Ahtiainen. Kuva: Paula Lehto
Väitellään: Ei uskonasioista kannata puhua lapselle, Anita Ahtiainen!
Kouluttaja ja pappi Anita Ahtiainen Seurakuntien lapsityön keskuksesta ei lukisi lapsille ihan kaikkia osia Raamatusta.
Ihminen ei ole syntyjään hengellinen olento.
– Väärin. Hengellisyys käsitetään usein aika kapeasti uskonnon tiedollisen sisällön omaksumisena. Se on kuitenkin myös yhteyden ja merkityksen hakemista.
Uskonasiat eivät ole lapselle sen kummallisempia kuin muutkaan.
– Totta. Lapselle kaikki on uutta ja ihmeellistä ja hän tutustuu kaikkeen tasavertaisesti. Arvoasetelmat syntyvät vasta myöhemmin vuorovaikutuksessa toisiin.
Jumalasta puhuminen on uskonnonopettajan tai päiväkerhon tädin tehtävä. Vanhempien ei kannata siihen sotkeutua.
– Itse asiassa ammatillinen uskonnon opetus on varsin uusi tuote. Pyhäkoululiike syntyi vasta 1700-luvun lopulla. Silloin sitä vastustettiin, sillä ajateltiin, että kristillinen kasvatus kuuluu vanhemmille. Ideaalitilanne olisi, että hengellisistä asioista puhuminen olisi aikuisten ja lasten yhteistä maailmaa.
Kuolemasta ei pidä puhua lapsen kanssa, koska se on liian vaikea ja ahdistavakin asia lapselle.
– Se vasta olisikin ahdistavaa, jos ei puhuisi. Silloin syntyisi mielikuva siitä, että kuolema on niin vaarallinen asia, että siitä ei voi puhuakaan. 3-vuotias ei vielä välttämättä mieti kuolemaa, mutta jo 6-vuotias tajuaa, että on alkuja ja loppuja.
– Kuoleman pelottavuus liittyy lapsilla usein siihen, että jäänkö yksin, jos joku läheinen kuolee. Siksi lapsen kanssa kannattaa käydä läpi sitä, että on monta aikuista, jotka voivat huolehtia hänestä.
Puhe Taivaan Isästä luo lapselle sellaisen turvallisuuden tunteen, jota ei voi muuten saavuttaa.
– Monella on sellainen kokemus. Toisilla on muutenkin turvallinen olo. Suhteen Jumalaan on sanottu olevan yksinäisyyden jakamista. Koska Jumala on olemassa, ihminen ei ole koskaan yksin.
Jos lapselle opettaa iltarukouksen, siitä tulee hänelle iltarutiini pitkäksi aikaa.
– Joillekin tulee. Niillekin, jotka eivät iltarukousta jatka, siitä tulee asia, jonka muistaa vielä pitkään, ja muisto, joka kannattelee.
Lasta ei kannata viedä hengelliseen tilaisuuteen. Ne eivät ole hänelle suunnattuja ja lapsi kuitenkin vain häiriköisi.
– Hengellisiä tilaisuuksia on monenlaisia ja jotkut ovat sellaisia, joihin edes minun ei kannata mennä, etten rupea häiriköimään! Matteus-passioonkin tarvitsen piirustuslehtiön mukaan. Toivon, että me aikuiset kasvaisimme siihen, että messu on kaikkien yhteinen tilaisuus. Seurakunnan päämessu ei saisi olla tilaisuus, jossa on vain puhetta ja urkumusiikkia ja jossa istutaan paikallaan.
Monet raamatunkertomukset ovat liian rajuja lapsille.
– Tässä on pieni perä. Esimerkiksi Simsonin kertomus Vanhassa testamentissa on ihan K-18-kamaa. En keksi syytä, miksi se pitäisi lukea lapselle sellaisenaan. Kertomuksista kannattaa etsiä se, mikä liittyy lapsen elämään.
Kouluikäisen hengellisyys on erilaista kuin vaikkapa 5-vuotiaan.
– Ei se ole aina vain iästä kiinni, voihan 40-vuotiaidenkin hengellisyys olla erilaista. Noin 12-vuotiaana lapsen kyky hahmottaa asioita muuttuu, tulee analyyttisemmaksi. Voi ajatella, että hänen hengellisyytensä tietyssä mielessä jopa kapeutuu. Jeesus asetti lapsen meille hengelliseksi esikuvaksi. Ehkä aikuistuessamme myös menetämme jotakin, jota emme enää pysty tavoittamaan.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Uskonnollisen kasvatuksen pitäisi luoda turvaa, ei pelkoa
Hyvä elämäAsiantuntijoiden mukaan uskonnollinen kasvatus voi olla lapsen psyykkiselle kehitykselle sekä hyvästä että pahasta. Oleellista on, millaisia tunteita se saa lapsessa aikaan.