Vesa Haapala uskoo mieluummin tavallisiin ihmisiin kuin päättäjiin. Kuva: Saara Vuorjoki
Vesa Haapala: Yhteiskuntamme toimii, kiitos tavallisten perheiden
Perheet ovat yhteiskunnan ydin, ja niiden tukeminen olisi parasta politiikkaa, ajattelee kirjailija Vesa Haapala. Puoluepolitiikkaan hän ei jaksa uskoa.
Lapsia, joilla on vaikeuksia selvitä erityisluokissakin, on siirretty normaaliluokkiin. Kolmasluokkalainen tyttö elää kahdestaan teini-ikäisen siskonsa kanssa, lastensuojelun tavoittamattomissa. Lasten parissa työskentelevät ammattilaiset ovat uupuneita ja turhautuneita. Lastensuojelulta puuttuu resursseja ja on vain ajan kysymys, milloin jotakin kauheaa tapahtuu.
Tällaista tapahtuu Vantaa-nimisessä paikassa Vesa Haapalan romaanissa Karhunkivi. Romaanin henkilöt ja tapahtumat ovat keksittyjä, mutta niiden taustalla on oikea Vantaa. Haapala tosin epäilee, että todellisuus on vielä paljon synkempi. Sosiaalipornoa hän ei silti halunnut kirjoittaa.
– Kirjallisuuden yksi tehtävä on diagnosoida vallitsevia oloja ja tuoda näkyviin sitä, millaista ihmisten elämä on, ja niin ehkä auttaa ihmisiä puhumaan siitä itse, hän sanoo.
Haapalan romaani kertoo perheestä, jossa on käytöshäiriöinen varhaisteini-ikäinen poika. Vaikka vanhempien voimat ovat usein vähissä ja hermot kireällä, he kuitenkin jaksavat vaatia lapselleen tukea ja asettaa pojalle rajoja.
– Kirjan perhe on vielä turvassa, mutta ei tarvitsisi hirveästi tapahtua, kun se ei enää olisikaan. Vene voi keikahtaa milloin tahansa, jos vaikka toinen vanhemmista sairastuu, Haapala sanoo.
Perheet yhteiskunnan ytimessä
Haapala halusi kirjoittaa nimenomaan perheestä, koska hänen mielestään perheet ovat yhteiskunnan ytimessä. Siksi perheiden tukeminen olisi parasta politiikkaa.
– Kaikki lähtee perheestä. Jos perheet murentuvat ja lapset eivät saa kokemusta perusturvallisuudesta, murentuu kaikki muukin. Ihmisyhteisöjen olemassaolo kun kuitenkin perustuu siihen, että ihmiset luottavat toisiinsa.
Vaikka hyvinvointivaltiota on purettu, Haapala arvioi, että yhteiskuntamme on vielä moniin muihin verrattuna toimiva.
– Mutta en usko, että se on nykyisten päättäjien ansiota, vaan tavallisten ihmisten, jotka toimivat vastuullisesti ja tekevät parhaansa, heräävät joka aamu töihin ja huolehtivat lapsistaan.
Haapala sanoo, ettei hän jaksa uskoa puoluepolitiikkaan. Vantaan kunnallispolitiikka, jossa kaksi puoluetta sopii keskenään kaikesta, turhauttaa häntä. Samoin se, että opetusta koskevia päätöksiä tehtäessä vanhempien ja opettajien asiantuntemus sivuutetaan.
– Täällä on monia kouluja homeessa, mutta oppilaille ostetaan tabletit. Itse lähtisin siitä, että lapsilla olisi puhdas ympäristö ja turvallista ja heille opetettaisiin perustaidot, Haapala sanoo.
Ei yksilön vaan lauman etu
Nykyisessä yhteiskunnallisessa keskustelussa Haapalaa häiritsee se, että se tuntuu aina palautuvan valtakysymyksiin, vaikka pitäisi puhua yhteistyöstä.
– Silloin menetetään aina jotain ja ihmisistä tulee vastapuolia. Valtataistelu murentaa monta hyvää asiaa. Perinteisessä kristillisessä ajattelussa itsekkyys ja oman edun tavoittelu ovat syntejä.
Valtataisteluihin hajoavat myös monet perheet.
– Parisuhteet kompastuvat siihen, ettei enää löydy ajatusta yhteisestä elämästä vaan on vain se minun elämäni. Perheessä on kuitenkin kyse laumasta eikä yksilöstä. Kumpikaan vanhempi ei voi asettaa itseään etusijalle, Haapala miettii.
Haapalan perheessä taistelua ei ole tarvinnut käydä. Kotitöiden ja vanhemmuuden jakaminen on ollut itsestään selvää ja kolmen lapsen kasvatukseenkin on löydetty yhteinen sävel. Sitä selittää ehkä se, että ennen esikoisen syntymää pariskunta oli ehtinyt olla yhdessä jo yhdeksän vuotta.
– Ennen lapsia oli loputtomasti aikaa itselle. Ei osannut huolehtia juuri mistään. Sitä vain meni. Nyt isänä ajatukset pyörivät perheen ja yhteisten asioiden ympärillä. Myös huolen määrä on kasvanut, koko ajan on "mitä jos" -palapeli mielessä, Haapala kertoo.
Nykyisin hän saa arkisin omaa aikaa lähinnä nipistämällä yöunista. Sen hän käyttää kirjoittamiseen. Päivätyön ohessa on syntynyt jo neljä kirjaa.
– Vaatiihan se tahdonlujuutta, mutta on se myös valinta. En roiku somessa enkä katso hirveästi telkkaria.
Vanhemmuus on tasapainoilua
1970- ja 80-luvulla Haapalan lapsuudessa ja nuoruudessa lasten elämä oli erilaista, väljempää ja vähemmän ohjelmoitua kuin nykyään. Haapala on miettinyt, miten samankaltaista vapautta osaisi antaa omille lapsilleen, miten olla liikaa puuttumatta lasten elämään ja huolestumatta turhasta.
– Pitäisi pystyä säilyttämään välittämisessä tietty välimatka, koska muuten rupeaa kontrolloimaan, ja vanhemman ja lapsen suhteesta tulee valtasuhde. On hienonhieno raja siinä, tekeekö vahinkoa, vaikka yrittää parastaan, Haapala sanoo.
Tasapainoilua vaatii hänen mielestään sekin, kuinka pystyy vanhempana olemaan oikeudenmukainen ja johdonmukainen, mutta silti kohtelemaan jokaista lasta yksilönä.
Omaa lapsuudenperhettään Haapala luonnehtii turvalliseksi. Yhdessä asiassa hän on kuitenkin halunnut toimia toisin kuin vanhempansa ja isovanhempansa: hän ei odota lasten pitävän mölyjä mahassaan.
– Meillä kotona on melkoinen meteli. Minusta lasten pitää saada osoittaa tunteensa turvallisissa rajoissa.
Kuka?
Vesa Haapala, 44, on kotimaisen kirjallisuuden yliopistonlehtori Helsingin yliopistossa ja kirjailija Vantaan Ilolassa. Perheeseen kuuluu opettajavaimo ja 6-, 12- ja 15-vuotiaat lapset.
Haapalan ensimmäinen romaani Karhunkivi ilmestyi tänä vuonna. Aiemmin häneltä on julkaistu kolme runokokoelmaa. Seuraavaksi hän haluaisi kirjoittaa romaanin, joka käsittelisi mielenterveyttä ja ihmissuhteita.
Motto: "Riittää, kun tekee parhaansa."
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Sosiaalialalla työskentelevä Elina Airio hyödynsi raivoaan ja kirjoitti romaanin: ”Halusin kuvata, mitä tapahtuu, jos tuottavuudesta tulee tärkeämpää kuin ihmisten kohtaamisesta”
Hyvä elämäPerheitä työssään tapaavan Elina Airion mielestä yksi suurimmista ongelmista on pienten lasten vanhempien yksinäisyys.