Sopiessani haastattelusta painan mieleeni tuntomerkit: musta pipo ja sähkönsininen kaulahuivi. Kuulostaa hauskalta, kun tiedän sen verran, että haastateltavani on mummoikäinen. Iiris Lindman löytyykin helposti myyrmäkeläisestä kahvilasta, mutta hänellä ei olekaan vain sähkönsininen kaulahuivi, vaan myös sinisenä säihkyvät kynnet.

— Jotkut ystävistäni ihmettelevät, miksi olen mukana seurakunnan toiminnassa, mutta minulle se on tärkeää. Olen saanut ystävieni kanssa monia hyviä keskusteluja aikaiseksi erilaisesta suhtautumisestamme kirkon toimintaan, kertoo Lindman.

Kenelle vaan

Tänä vuonna Iiris Lindman aikoo osallistua kolmannen kerran yksin elävien joulunviettoon Myyrmäen kirkolla jouluaattona.

— Koen, että joulu on niin voimakkaasti perhejuhla, etten mene veljeni luo viettämään sitä. Olen vielä mieheni kuoleman takia surussa, ja se ehkä korostuisi sukujoulussa, kertoo Lindman.

Ensimmäisen kerran yksin elävien joulunviettoon mennessään Lindman mietti, että joskohan tilaisuus on tarkoitettu vain heille, joilla menee elämässä kaikilla tavoilla tosi huonosti. Lindman saapui Myyrmäen kirkon takkahuoneeseen ja huomasi paikalla olevan tuttuja.

— Muistan hyvin sen, että minua halattiin, kun menin sinne. Olisikohan se ollut Ulla-pappi, joka siellä oli silloin.

Viisi vuotta sitten, miehensä kuoleman jälkeen Lindmanille alkoivat seurakunnan työntekijät tulla tutuiksi, sillä hän rupesi käymään sunnuntaisin jumalanpalveluksissa. Sitä ennen hoitaessaan miestään hän käytti Myyrmäen kirkkoa retriittipaikkana.

— Joskus, kun minulle tuli voimakas tarve saada olla hetki yksin, menin kirkolle ja kysyin vahtimestareilta, voiko kirkkosaliin mennä. Istuin penkissä puoli tuntia, tunnin, ja sen jälkeen jaksoin taas.

Rohkeasti sekaan

Iiris Lindmanilla on aina ollut mummon mukana kirkkoreissuilta saatu usko, vaikkei se elämässä ole ollut joka hetki ykkössijalla.

— Usko on kuin henkivakuutus. Se oli kyllä olemassa silloin, kun eli ruuhkavuosia, vaikka ei ehtinytkään osallistua kirkon toimintaan kuin juhlapyhinä, ja kun tuli vaikeaa mieheni kuoltua, se löytyi taas. En olisi jaksanut ilman sitä.

Yksin eläminen ei ole kuitenkaan Lindmanin mielestä paha asia. Silloin on enemmän aikaa lukea, ulkoilla ja tavata ystäviä.

— Vaatii siviilirohkeutta lähteä kotoa yksin liikkeelle. Mutta muu ei auta kuin katsoa kaikki mahdollisuudet ja sitten mennä mukaan vaan. Kun on lähtenyt, huomaa, että ihmiset ovat mukavia. Minä uskon vielä siihen, että ihmiset ovat hyviä.

Ei kritiikittömästi

Jos luulee, että Myyrmäen yksin elävien joulunvietossa on jotenkin surkeaa ja vain vakavahenkistä, käsitys muuttuu kun kuuntelee Iiris Lindmanin puhetulvaa tilaisuuden sisällöstä. Hän myös sanoo olevansa kriittinen ihminen — mikä tahansa ei kelpaa.

— Myyrmäen kirkon joulunvietossa on kodikas ja lämmin tunnelma. Ja minusta on mukavaa, että kirkolle voi mennä ja lähteä sieltä oman aikataulunsa mukaan.

Aiempina vuosina on tarjottu puuroa, joulutorttuja ja kahvia sekä hedelmiä ja konvehteja. Tapana on ollut, että illan mittaan kukin saa kertoa itsestään, jos haluaa, mutta mitään tuskanhikeä nostattavaa piiriä, jossa jokaisen on sanottava vuorollaan jotakin, ei Lindmanin mukaan onneksi ole ollut.

— Suhtautuminen seurakunnan työntekijöihin muuttui, kun he heittäytyvät samalla tavalla mukaan tarinoimaan kuin muutkin. He olivat samalla viivalla, eivät virkamiesroolissa.

Yksin elävien jouluvietossa on ollut mukana sekä naisia että miehiä.

— Ikähaitari on ollut keski-ikäisistä ylöspäin. Nuoria toivoisin sinne mukaan. Tilaisuus sopii nuoremmillekin, koska ilmapiiri on iloinen, leikkimielinen ja jouluinen.

Lindman on päättänyt aattoiltansa kirkkosalissa järjestettävään yömessuun. Sen jälkeen hän on kävellyt jouluyön lumisessa postikorttimaisemassa kotiin. Jalka on noussut kepeästi. Pyhä tunne.

• Yksin elävien joulunvietto 24.12. klo 18–23 Myyrmäen kirkon takkahuoneessa.
• Jouluaaton majatalo 24.12. klo 8.30–16 Korson kirkolla, Kotkansiivessä. Ilmoittautuminen 17.12. mennessä p. 09 830 6550.