Janita Hirvihuhta on työskennellyt erilaisten riippuvuussairauksien parissa liki kymmenen vuoden ajan.
”Kun muutos tapahtuu, on kuin ihmisessä napsautettaisiin valot päälle”, päihdeterapeutti Janita Hirvihuhta kertoo
Janita Hirvihuhdan tie päihdeaddiktista auttajaksi on tarkoittanut niin varjojen kuin myös valon hyväksymistä osaksi jokapäiväistä elämää.
Etelä-Haagan peltikattojen yllä retkottaa muhkeita siniharmaita pilviä ja ilmassa on usvaa.
Janita Hirvihuhta taiteilee varovaisin askelin Sankaripuiston sateen liukastamilla tummilla kallioilla. Pienet tuulenpuuskat pyörittelevät vaaleita hiuksia ja luumunväristä hameenhelmaa.
Hirvihuhdalla on ollut hengästyttävä syksy, johon on kuulunut useita lehdille annettuja haastatteluja. Haastattelut ovat koskeneet hänen elämänsä draamankaarta juhlimista rakastavasta päihdeaddiktista terapeutiksi, auttajaksi ja kirjoittajaksi.
Blogi-kirjoittajana aloittaneen Hirvihuhdan Miss maailmanloppu -nimisellä Instagram-tilillä on tällä hetkellä noin 6 000 seuraajaa. Tilille hän kirjaa huomioita ja tietoa riippuvuuksista, traumasta, raittiudesta sekä päihderiippuvaisen läheisen pohjattomasta huolimyllystä - lohdun sanoja unohtamatta.
Tililtä löytyy myös satiirinen "juoppokoulu".
Rempseällä ja suorasanaisella Hirvihuhdalla on taito kertoa asiat tavalla, joka saa ihmiset kiinnostumaan ja kuuntelemaan. Hän tietää, millaisella viestillä on mahdollisuus päästä perille myös sinne, mistä useimmat postit kääntyvät takaisin.
Papan itsemurha toi elämään varjon
Klassinen vanha partaukko. Pienille lapsille ominaiseen tapaan, sellaiseksi myös Janita Hirvihuhta Jumalan lapsena rukoillessaan kuvitteli. Rukous oli hänen tapansa käsitellä ikävää.
– Pappani kuoli, kun olin viisivuotias. Hän teki 1990-luvun laman paineessa itsemurhan, Hirvihuhta toteaa suoraan tyyliinsä.
Hän kertoo Jokke-papan tavanneen soittaa huuliharpulla Nocturnea ja kutsua häntä neiti kesäheinäksi. Käsien ristiminen oli lapselle yhtä kuin mahdollisuus kertoa rakkaalle papalle kuulumisiaan.
Myöhemmin Hirvihuhta on ymmärtänyt, miten kriittinen asia papan kuolema hänelle lapsena on ollut.
– Ensimmäisenä lapsenlapsena ja nuorten vanhempien esikoisena olen varmasti jäänyt hämmennykseni kanssa yksin.
En tiennyt, että olossani oli jotain poikkeavaa.
Hirvihuhta sanoo olleensa valoisa lapsi, jonka varjot tavoittivat hieman liian aikaisin. Olostaan hän ei koskaan puhunut kenellekään, vaan yritti helpottaa sitä hevosharrastuksella, lukemalla ja nyrkkeilemällä.
– En tiennyt, että olossani oli jotain poikkeavaa. Opin elämään sen varjoisankin puolen kanssa, sillä olen saanut syntymälahjana myös paljon intoa, uteliaisuutta ja ihmisrakkautta.
Hän kertoo olleensa lapsena kova kyselemään ja puhuneen kuulemansa mukaan tauotta.
– Olin myös hyvä nukkumaan. Uni on pelastanut paljon psyykettäni.
Päihteet antoivat ensin lupauksen valosta
Lapsuuden ajan keinot toimivat, mutta vaihtuivat teini-iässä alkoholiin. Alkoholi toimi Janita Hirvihuhdan lääkkeenä vuosia, jonka jälkeen alkoholi sairastutti häntä vuosia.
– Päihteet antoivat ensin lupauksen valosta, mutta tarjosivat lopulta pelkkää pimeyttä, hän summaa.
Nyt 43-vuotiaana Hirvihuhta sanoo ymmärtävänsä olleensa läpi elämänsä aina enemmän tai vähemmän masentunut ja ahdistunut.
– Meistä alkoholisteista sanotaan, että olemme kaikki hieman syntymäsynkkiä.
Janita Hirvihuhta muistelee olleensa valoisa, puhelias ja hyväuninen lapsi, mutta kärsineensä jo nuoruudessaan melankoliasta.
Hirvihuhta kertoo rukoilleensa aina, paitsi päihteiden täyttäminä vuosina. Silloin yhteys kaikkeen hengelliseen, sielulliseen ja sielukkaaseen katkesi.
Tätä nykyä päihdeterapeuttinakin työskentelevä Hirvihuhta sanoo päihteisiin addiktoituneen henkilön kulkevan sielunsa kanssa ikään kuin erillään. Hänen menneisyytensä on niin raju ja monivaiheinen, että hän tietää mistä hän puhuu. Miltä addiktio tuntuu, ja että se myös näkyy.
Nykyisessä työssään hän tapaa usein nuoria, joiden sammuneen sielullisuuden suojaksi tarkoitettu kuori hätkähdyttää. Kun paraneminen ja addiktiosta irrottautuminen sitten alkaa, on muutos konkreettinen.
– Kun muutos tapahtuu, näyttää se kuin ihmisessä napsautettaisiin valot päälle, hän kuvailee.
Sellainen näkymä koskettaa syvältä, erityisesti silloin, kun se tapahtuu nuoressa.
– Olen monesti liikuttunut kyyneliin sen nähdessäni.
Nuoruuden kova ilmapiiri opetti kätkemään tunteet
Liikutuksesta puheen ollen: Janita Hirvihuhta kertoo liikuttuvansa nykyään usein.
– Olen vähän koko ajan vesikellot silmissä, hän naurahtaa ja lisää pitävänsä kaltaisistaan.
Aina ei kuitenkaan ole ollut niin. Nuorena itku piti piilottaa.
– Itkeminen ei yksinkertaisesti ollut pikkukaupungissa yhdeksänkymmentäluvulla turvallista, hän muotoilee.
Meni vuosia ennen kuin opin itkemään.
Nuoruuden kova ilmapiiri opetti kätkemään tunteet. Raitistumisen – ja tietysti myös aikuistumisen jälkeen niille on ollut uudenlaista tilaa.
– Meni vuosia ennen kuin opin itkemään, hän tunnustaa.
Itkemisen taitoa hän pyysi myös rukouksissaan. Hirvihuhta kuvaa prosessia napajään sulamiseksi.
Mitä siis piti tapahtua, jotta itku sai luvan tulla?
Hirvihuhta miettii vastausta tavallista pidempään.
– Piti tapahtua tarpeeksi surullisia asioita.
Kun pääsee kiinni suruun, pääsee kiinni myös rakkauteen.
– Suru vie ihmisen edellistä parempaan paikkaan, Hirvihuhta sanoo ja lisää omalla kohdallaan tien paremmaksi ihmiseksi kulkeneen juuri surullisten tapahtumien kautta.
Maailmassa on kaksi tunnetta: pelko ja rakkaus
Matka ei ole ollut muhkuraton.
– Kun ihminen hajoaa, ei se aina ole kaunista. Suru on usein vihan takana piilossa.
Hirvihuhta sanoo ajattelevansa, että maailmassa on oikeastaan vain kaksi tunnetta: pelko ja rakkaus. Pelon tunteisiin kuuluvat vihat, kaunat ja katkeruudet. Rakkauteen taas sellaiset kuin lempeys, hyvyys, totuus ja pyyteettömyys.
– Oma valintani on pyrkiä pysymään arjessa rakkauden puolella.
Raitistuminen ei alkanut siitä, että hänellä olisi ollut raitistumiseen voimia, vaan siitä, ettei niitä ollut enää juomiseen.
Palataan takaisin Sankaripuiston kallioille.
Janita Hirvihuhta seisoo keskellä oranssia lehtikasaa ja hymyilee kuvaajalle. Hän on ollut raitis pian kymmenen vuotta. Kaikki olisi voinut mennä myös toisin. Raitistuminen ei alkanut siitä, että hänellä olisi ollut raitistumiseen voimia, vaan siitä, ettei niitä ollut enää juomiseen.
Sinä syksynä hän rukoili. Pitkästä aikaa. Kolmesti.
– Olen aina ollut rukouksissani kova tyttö pyytämään. Silloinkin ensin pyysin, että Jumala herättäisi minut kohtuukäyttäjänä, hän naurahtaa.
Ymmärrettävästi sellaiseen ei tullut vastausta. Ei myöskään toiseen pyyntöön, joka oli epämääräinen: Tee nyt jotain! Kolmas rukous oli erilainen. Lopeta tämä, Hirvihuhta pyysi.
Janita Hirvihuhta on koulutukseltaan psykiatrinen sairaanhoitaja ja ratkaisukeskeinen lyhytterapeutti. Psykoterapeutiksi hänen on määrä valmistua vuonna 2028.
Uusi elämänjakso alkoi Tohmajärveltä Hoitokoti Tuhkimon päihdekuntoutusryhmästä.
Jumala suokoon minulle tyyneyttä hyväksyä ne asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa niitä asioita, joita voin, ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
Tämä tyyneysrukouksena tunnettu alun perin nimetön ja sittemmin historiassa yhdysvaltalaisen teologi Reinhold Niebuhrin nimiin kirjoitettu rukous oli ensimmäisiä asioita, jotka Hirvihuhta ryhmässä sisäisti.
Hirvihuhdan tie raittiuteen kulki riippuvuuksien ja elämänhallinnan ongelmien hoitoon käytetyn kahdentoista askeleen toipumisohjelman kautta.
Kohdassa kolme valta paranemisesta annetaan korkeampaan käteen.
"Päätimme luovuttaa tahtomme ja elämämme Jumalan huomaan – sellaisena kuin Hänet käsitimme", siinä sanotaan
– Parantuminen alkaa siitä, että on uskottava, että on olemassa jokin suurempi voima. Jokin suurempi kuin se, mihin on addiktoitunut. On luovuttava omavoimaisuudesta ja kontrollista, ja luotettava, että joku muu pitää huolta. Korkeampi voima voi olla aluksi vaikka vertaistukiryhmä.
Olemme usein liian kiireisiä kuunnellaksemme
Janita Hirvihuhta käy edelleen vertaistukiryhmissä.
Hän tietää, että ryhmiin liittyy ennakkoluuloja, kuten nyt vaikka sellaisia, että: Minähän en lähde mihinkään ryhmään, jossa puhutaan Jumalasta.
Hän huomauttaa, että sama henkilö saattaa kuitenkin puhua hengellisyydestä, vaikka lähipubissa.
– Ryhmissähän ei ole kyse uskonnosta, vaan hengellisyydestä.
Rukous on ollut yksi Janita Hirvihuhdan elämän tärkeistä hopealangoista.
Vertaistukiryhmä jatkaa siitä, mihin juoksulenkit, kuumat suihkut ja hetket irtokarkkien kanssa sohvannurkassa lopettavat. Kun kuuntelee työkseen paljon muita ja on itse auttaja, on omaankin patteriin saatava jostain virtaa.
– Saan vertaistukiryhmästä usein myös vastauksia. Joku vaan saattaa ottaa pohtimani asian puheeksi.
Vastuksia ja tienviittoja on hänen mukaansa tarjolla myös muualla. Myös jostain korkeammalta.
– Kaikille meille puhutaan, olemme vaan usein liian kiireisiä kuunnellaksemme.
Hirvihuhta sanoo, ettei hän enää tavoittele onnea.
– Rauhaan voi silti aina tähdätä, oli tilanne mikä tahansa, hän täydentää.
Vaikka elämä on satuttanut, ajattelee hän saaneensa armon elää riemun puolella.
– Irwiniä lainatakseni: maailma on kaunis – ja siihen uskon loppuun asti.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Helsinkiläinen Anne eli vuosia väkivaltaisessa parisuhteessa – ”Henkinen väkivalta alkoi, kun odotin yhteistä lastamme”
Hyvä elämäTurvaverkko Helsingin vertaisryhmä on tärkeä tuki niille, joiden minuus on pyritty tuhoamaan väkivaltaisessa parisuhteessa. Naistenklinikalla puolestaan toimii Seri-tukikeskus, jossa muun muassa sairaalapappi auttaa seksuaalista väkivaltaa kohdanneita.
