Lähellä elämän loppua oleva voi pyytää itselleen tueksi vapaaehtoisen saattajan. Marja Mutanen ja Jussi Riku Helander toimivat saattohoidon vapaaehtoisina Itä-Helsingissä.
”Kun saatto lähenee loppuaan, ihmisyys on niin paljasta ja niin syvää” – Marja Mutanen on yksi saattohoidon vapaaehtoisista
Marja Mutanen ja Jussi Riku Helander toimivat saattohoidon vapaaehtoisina. Helsingissä alkaa tänä syksynä vapaaehtoisten saattajien koulutus, johon haetaan osallistujia.
Helsingin seurakuntien kautta on mahdollista hakeutua saattohoidon vapaaehtoiseksi ihmiselle, joka on palliatiivisessa hoidossa tai jo saattovaiheessa. Yksi vapaaehtoisista on Marja Mutanen, professorin tehtävistä eläkkeelle jäänyt herttoniemeläinen.
Saattohoidon vapaaehtoistoiminnasta Mutanen on löytänyt itselleen merkityksellistä tekemistä.
– On ihanaa, kun näen, miten paljon tapaamiset merkitsevät saatettaville. Siitä tulee itsellekin hyvä olo. Arvomaailmaani ei sovi se, että hyvällä eläkkeellä vain pohtisin, miten viihdyttäisin itseäni.
Tapaamiset myös muistuttavat omasta kuolevaisuudesta.
– En tule naputtaneeksi miehelleni oikein mistään. Olen kiitollinen, että hän on siinä ja elossa, Mutanen sanoo.
Tässä on kuuntelija. Kuuntelija, joka ei räplää puhelinta ja jolla ei ole kiire mihinkään
Toimittajana työskentelevä roihuvuorelainen Jussi Riku Helander on huomannut, että muiden auttaminen tuo itsellekin hyvinvointia.
– Minulle tulee tästä hyvä mieli ja siksi olen jatkanut tätä, hän sanoo.
Helander kutsuu tapaamiaan ihmisiä saatettaviksi ystäviksi.
– On käynyt selväksi, että nämä ovat heille tärkeitä hetkiä.
Saatettavilla on usein tarve käydä läpi elämäntarinaansa, kertoo Jussi Riku Helander. Taaempana Marja Mutanen.
Saattaja ei arvota eikä arvostele toisen elämäntarinaa
Saatettavat ovat yleensä iäkkäitä. Usein he ovat sairastaneet jo jonkin aikaa ja käsitelleet lähestyvää kuolemaa jonkin verran.
– Välillä kuolema pelottaa heitä enemmän, välillä vähemmän. Moni myös kokee, että asiat ovat kesken. Ihmissuhteissa on ollut riitoja, jotka ovat jääneet ratkaisematta. Meikäläiset ottavat nämä asiat sitten vastaan. Mutta ei siinä vaiheessa enää selitellä ja selvitellä, kenen vika, Marja Mutanen kertoo.
Kerran yksi saatettava kysyi häneltä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu.
– Vastasin, että minä en tiedä ja että ei tiedä kukaan muukaan. En myöskään koe, että kuolemassa olisi mitään pelottavaa. Ei ole mitään pelottavaa ennen syntymääkään.
Osa saatettavista taas ei alkuunkaan hyväksy ajatusta lähestyvästä kuolemasta. Jussi Riku Helander kertoo, että silloin hän on ihmiselle juttukaveri, jonka kanssa puhutaan arkisista asioista.
Helanderin mukaan saatettavilla on usein tarve käydä läpi elämäntarinaansa. Joidenkin kanssa keskustelut saattavat käsitellä asioita, joista ei ole puhuttu kenenkään muun kanssa.
– Ja tässä on kuuntelija. Kuuntelija, joka ei räplää puhelinta ja jolla ei ole kiire mihinkään, hän sanoo.
– Kuuntelija, joka ei arvota ja arvostele toisen elämäntarinaa, tuli sieltä mitä vain, täydentää Marja Mutanen.
Saattohoidon vapaaehtoinen voi toivoa, että seurakunta ja kotisairaala osoittavat hänelle saatettavan esimerkiksi omasta kaupunginosasta. Marja Mutanen ja Jussi Riku Helander asuvat molemmat Itä-Helsingissä.
Tapaamisten rytmi seuraa saatettavan vointia
Vapaaehtoistoimintaa koordinoivat helsinkiläiset seurakunnat ja Helsingin kaupungin kotisairaalat, joita on kolme. Kotisairaala tarkoittaa sitä, että ihmiselle tuodaan sairaalatasoista hoitoa kotiin. Se ei siis viittaa fyysiseen sairaalarakennukseen.
Saattohoidon vapaaehtoinen voi toivoa, että seurakunta ja kotisairaala osoittavat hänelle saatettavan esimerkiksi omasta kaupunginosasta.
Pitkäaikaiseksi saattotoiminta mielletään, jos se kestää yli vuoden yhden saatettavan kanssa.
Ensimmäiseen tapaamiseen saatettavan luo mennään yhdessä kotisairaalan hoitajan kanssa. Alkuun käydään läpi käytännöt ja todetaan esimerkiksi se, että keskustelut ovat luottamuksellisia.
– Ja jos kävisi niin, että kemiat eivät kohtaa puolin tai toisin, kumpi tahansa voisi lopettaa tapaamiset, Marja Mutanen sanoo.
Et voi olla mitään muuta kuin ihminen toiselle ihmiselle.
Marja Mutanen tapaa saatettavaansa tyypillisesti reilun tunnin verran kerran viikossa. Tapaamisrytmi on hyvä, koska kaksi viikkoa voi olla sairaalle ihmiselle pitkä aika odottaa seuraavaa tapaamista.
Kun saatettavan vointi alkaa heikentyä ja kuolema on entistä lähempänä, Mutanen tekee käyntejä useammin.
– Lopussa en enää välitä tunneista ja päivistä.
Kerran hän lähti saatettavansa luokse sairaalaan keskellä yötä. Voi olla, että saatettava ei enää tiedostanut Mutasen läsnäoloa.
”Lopussa en enää välitä tunneista ja päivistä”, sanoo Marja Mutanen.
Koulutusta ja työnohjausta on tarjolla
Saattohoidon vapaaehtoisille on tarjolla koulutusta, jossa kuullaan asiantuntijapuheenvuoroja ja kokeneempien saattajien kokemuksia. Mukana on sairaalapappeja ja kotisairaalan henkilökuntaa.
– Koulutuksissa kaikkein eniten on koskettanut ajatus, että et voi olla mitään muuta kuin ihminen toiselle ihmiselle. Toki on hyvä tuntea kuolemaan liittyvät prosessit, mutta mitään roolia ei tarvitse noudattaa. Se on ollut se kantava ajatus, Marja Mutanen sanoo.
– Kun saatto lähenee loppuaan, ihmisyys on niin paljasta ja niin syvää.
Vapaaehtoistoimintaan kuuluu noin kuukauden välein järjestettävä ryhmämuotoinen työnohjaus. Tapaamiset tarjoavat vertaistukea ja yhteisöllisyyttä vapaaehtoisina toimiville, ja niissä voi nostaa esille mieltä askarruttavia kysymyksiä saattajana toimimisesta.
Vapaaehtoistoimintaan kuuluu noin kuukauden välein järjestettävä ryhmämuotoinen työnohjaus. Kuvassa Jussi Riku Helander ja Marja Mutanen.
Idän kotisairaalassa Herttoniemessä työskentelevä apulaisosastonhoitaja Jori Ikonen kertoo, että vapaaehtoinen ei tee hoitotyötä, vaan hän on sairaan tukena ja kuuntelijana.
– Kesällä vapaaehtoisia oli vähemmän, ja kyllä mekin heitä kaipasimme. Tiedostamme, miten arvokasta ja hyvää työtä se on.
Ikosen mukaan vapaaehtoiseksi lähtevän on hyvä sitoutua tehtäväänsä. Joskus saatto kestää kuukausia, joskus viikkoja, ja olisi hyvä, että saattaja on mukana loppuun asti.
– Siitäkään ei ole haittaa, jos saattajalla on kokemusta kuolemasta esimerkiksi lähipiirissä. Joskus on ilmennyt, että vapaaehtoisen läheinen on ollut palliatiivisessa hoidossa tai saattohoidossa, ja siinä jotain on mennyt pieleen. Siitä on kummunnut halu tulla vapaaehtoiseksi.
Kyky kuunnnella, empaattisuus ja rauhallisuus ovat Ikosen mukaan piirteitä, joista on hyötyä saattajan tehtävässä.
– Omat tunteet saavat näkyä ja tuntua vapaaehtoisella, hän sanoo.
Ryhtyisitkö tukihenkilöksi saattohoidossa olevalle? Ilmoittaudu koulutukseen viimeistään 16.10. Lisätietoja ja ilmoittautumislinkki löydät tästä. Lisätietoa myös sairaalapappi Kirsi Stickleriltä, kirsi.stickler@evl.fi. Tällä hetkellä saattohoidon vapaaehtoistehtävissä on aktiivisesti mukana kolmisenkymmentä ihmistä. Marraskuussa alkavaan koulutukseen otetaan 20 vapaaehtoista. Koulutusta ei järjestetä joka vuosi, joten kiinnostuneiden kannattaa toimia nyt.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Saattohoidon asiantuntijat suosittelevat puhumaan kuolemasta ajoissa – ”Kuolemapuhe ei vahingoita ketään”
AjankohtaistaKuolema on joka kerta ainutkertainen, hetki näyttäytyy minulle pyhänä, sanoo Terhokodin ylihoitajana toimiva Mirja Sisko Anttonen.
