Owe Wikström vertaa kuolemaa kätkettyyn oveen, jonka takana olevaa emme tunne.
”Ei ole helppoa vain olla kuolemaa lähestyvän ihmisen lähellä, mutta se voi olla kaikkein tärkeintä”, sanoo uskontotieteilijä ja pappi Owe Wikström
Uskontopsykologi Owe Wikströmin mukaan kuolema on elämään kuuluva väistämätön riski. Kuolemaan liittyvistä kysymyksistä puhuminen ei ole vaarallista.
Vaatteita, muistikirja, sormukset, lompakko. Lääkkeitä, karamelleja, hiusharja, romaani ja muutama sanaristikkolehti. Uskontopsykologian emeritusprofessori Owe Wikströmin vuonna 2014 julkaistu kirja Den dolda dörren (Kätketty ovi) alkaa listalla tavaroista, jotka hän saa mukaansa sairaalasta äitinsä kuoleman jälkeen.
Pitkän ja rikkaan elämän elänyt äiti oli nukkunut pois ystävien ympäröimänä kuunneltuaan diakonin lukeman siunauksen. Saman päivän iltana Wikström pysäytti auton merenrantaan ja jäi katsomaan tähtitaivaalle.
Missä äiti on nyt, minne hän meni? hän pohti.
Upsalassa asuva Wikström on käsitellyt kuolemaan ja elämän rajallisuuteen liittyvää epävarmuutta sekä uskontotieteen alaan kuuluvissa tutkimusartikkeleissaan että kansantajuisissa kirjoissaan.
Hän luonnehtii kuolemaa elämään kuuluvaksi väistämättömäksi riskiksi: joudumme elämään joka päivä sen kanssa, että itselle tai jollekin läheiselle voi tapahtua jotakin peruuttamatonta. Kuolemaa on kuvattu myös prosessiksi, joka alkaa esimerkiksi siitä, että ihminen saa kutsun sairaalaan ja hänelle kerrotaan syöpäkasvaimen leviämisestä.
Puhuessamme kuolemasta kerromme väistämättä itsestämme, koska se on ainoa lähtökohta, joka meillä on.
Tietoisuus elämän päättymisestä on Wikströmin mukaan ”kätketty ovi”, joka on jokaisen ihmisen sisimmässä. Kukaan meistä ei voi välttää kulkemista tuosta ovesta, jonka takana olevaa emme tunne.
– Kohtaamme suuren kysymyksen siitä, onko kuoleman jälkeen jotakin. Onko jotakin objektiivista, johon voisimme turvautua kuoleman edessä? Voimmeko ylipäätään kuvailla tai ymmärtää sitä, mitä kuoleman jälkeen on?
Kyllä, ei ja ehkä
Jotkut vastaavat edellä mainittuihin kysymyksiin kyllä, toiset ei. Monien vastaus on ehkä. Uskontotieteilijänä Owe Wikström on perehtynyt muun muassa lääketieteen, filosofian, teologian, hengellisten kokemusten, jälleensyntymisuskon ja kuolemanrajakokemusten avaamiin näkökulmiin. Hänen vastauksensa objektiivista tietoa koskevaan kysymykseen on kielteinen.
– Tietomme näistä asioista on nolla. Meillä ei ole mitään empiirisesti todennettavia vastauksia siihen, onko kuoleman jälkeen jotakin. Sen vuoksi monet välttelevät kuolemaan liittyviä kysymyksiä tai ohittavat ne vitsailemalla, mutta ei niistä sillä tavalla pääse eroon. Ne pysyvät silti voimakkaina ja hallitsevat ihmistä, hän sanoo.
Wikströmin mielestä kuolemankysymysten tulisi saada olla olemassa kaikessa vaikeudessaan.
– Puhuessamme tai kirjoittaessamme kuolemasta kerromme väistämättä itsestämme, koska se on ainoa lähtökohta, joka meillä on. Se, mitä itsellemme on tapahtunut, hän sanoo.
Ruotsalainen Owe Wikström on käsitellyt kuolemaan liittyviä kysymyksiä uskontotutkijana ja sairaalapappina. Kuva Ulla Montan / Natur & Kultur
Useimpien meistä on vaikeaa sisäistää ja ottaa vakavasti sitä, että oma elämä loppuu. Tämä johtuu Owe Wikströmin mukaan siitä, että koemme todellisuuden oman minuutemme kautta. Den dolda dörren -kirjassa hän siteeraa filosofi Epikurosta: ”Siellä, missä olemme, kuolemaa ei ole, ja missä kuolema on, siellä meitä ei ole.”
– Samalla kyse on tunneperäisestä reaktiosta: emme halua kohdata kasvotusten sellaista, mikä on meille vaikeaa.
Wikström kohtasi kuolemasta johtuvan eksistentiaalisen epävarmuuden konkreettisesti, kun hän työskenteli ennen tutkijanuraansa sairaalapappina. Kun potilaat näkivät, että pappi tuli osastolle, moni pelästyi.
Reaktio on hyvin ymmärrettävä.
– Vieraillessamme esimerkiksi teho-osastolla katsomassa läheistä, joka on katoamassa luotamme, tulemme itsekin osallisiksi elämän katoavaisuudesta, Wikström sanoo.
– Kuoleman läheisyys on uhkaavaa, koska se koskee myös minua. Siksi vetäydymme mieluummin pois kuoleman kohtaamisesta. Joku saattaa sanoa: ”Älä välitä siitä, ole iloinen. Ota olut, juo kahvia tai tee jotain muuta.”
Kun nousin lähteäkseni, potilas kiitti minua helpottuneena. En ollut sanonut sanaakaan, vain ollut siinä.
Toisaalta huomion suuntaaminen muualle ei Wikströmin mukaan ole välttämättä pakenemista tilanteesta. Kuoleman pitäminen tietyn etäisyyden päässä kertoo myös kyvystä käsitellä todellisuutta. Sen avulla voimme jatkaa eteenpäin, vaikka ymmärrämme, että elämään kuuluu surun hetkiä ja lopulta siirtyminen pois.
– Itse täytän pian 80 vuotta. Olen matkalla kohti jotain tuntematonta. En haluaisi ajatella vanhenemista, mutta vanhenen silti, hän sanoo.
– Mutta kun itselle tapahtuu jotain vakavaa tai lapsi, joka on osa minua itseäni, kuolee, nämä asiat saavat täysin toisenlaisen luonteen.
Edessä on seinä, jota ei voi kiertää
Kuolema paljastaa Owe Wikströmin mukaan sen, että elämässä on sellainen hiljainen puoli, jota kognitiivinen psykologia ei täysin tavoita. Hän selittää ajatusta esimerkin avulla: Tapaat ihmisen, joka on saanut syöpädiagnoosin. Kolmen viikon kuluttua tapaatte uudelleen, ja hän kertoo, että syöpä on levinnyt. Mitä sellaisessa tilanteessa pitäisi sanoa?
– Kun tapasin sairaalapappina potilaan, joka oli mennyt viikon aikana paljon huonompaan kuntoon, asiasta oli hyvin vaikea puhua. Sellaisessa tilanteessa ei voi enää laskea leikkiä, vaan edessä on seinä, jota ei voi kiertää.
Ihmisyys näyttäytyy Wikströmin mukaan syvimmillään hetkissä, joissa on kysymys kuolemasta, elämän merkityksestä ja sellaisesta kärsimyksestä, jota ei voi lääkkeillä hoitaa. Hänen mukaansa vakavasti sairastuneet ihmiset kysyvät samoja kysymyksiä, joita pohditaan eksistentialismiksi kutsutussa filosofian suuntauksessa.
– Ei ole helppoa vain olla toisen lähellä, mutta se voi tällaisessa tilanteessa olla kaikkein tärkeintä. Sairaalapappina tunsin oloni usein vaikeaksi, mitättömäksi ja halvaksi, mutta kun nousin lähteäkseni, potilas saattoi kiittää minua valtavan helpottuneena. Enkä ollut sanonut sanaakaan, vain ollut siinä.
– Emme pääse näitä asioita pakoon sillä, että elämme mieli maassa. Mutta kuuntelemalla vakavasti sairastunutta ihmistä ja olemalla hänen kanssaan voimme ehkä auttaa häntä löytämään oman tiensä.
Kirjassa Den dolda dörren Owe Wikström kertoo keskusteluryhmästä, jossa elämänkatsomuksiltaan erilaiset ihmiset jakavat kuolemaa koskevia ajatuksia ja kokemuksia ja lukevat aihetta valottavia tekstejä. Wikströmin mukaan ryhmän kuvaus on kooste siitä, miten sellaiset keskustelut tavallisesti etenevät.
– Monet haluavat osallistua tällaisiin ryhmiin ja puhua suurista elämänkysymyksistä. Uskon, että vaikka kysymykset ovat vaikeita, niistä puhuminen ei ole vaarallista. Vaikeus osoittaa, että käsittelemme jotain elintärkeää, hän sanoo.
Epävarmuus on uskon pysyvä seuralainen
Keskusteluryhmässä yksi osallistujista on vakuuttunut siitä, että minuus lakkaa olemasta, kun kuolevan ihmisen aivot eivät enää saa happea. Toinen jättää asian avoimeksi ja muistuttaa, että luonnontiede ei anna vastauksia eksistentiaalisiin kysymyksiin. Kolmas kertoo todellisuudesta, joka on avautunut hänelle kohtaamisessa Jeesuksen kanssa. Neljäs puhuu kauneuden kokemuksista, joiden ajattomuus tuntuu viittaavan todellisuuden tuolle puolen.
Keskustelijat haastavat ja kyseenalaistavat toistensa ajatuksia, mutta kenenkään vakaumus ei muutu tapaamisten aikana. Jakaminen ja kuunteleminen päättyy yhteiseen hiljaisuuteen ja kiitollisuuteen.
Owe Wikströmin mukaan jotkut kristityt ajattelevat virheellisesti, että jokainen ihminen kaipaa sisimmässään Jumalaa. Moni ateisti suhtautuu kuitenkin elämän rajallisuuteen rauhallisesti ja elää tyytyväisenä ilman havaittavaa pelkoa tai ahdistusta. Tällaiset ihmiset eivät juuri kaipaa hengellisyyttä.
On olemassa toivo, joka suojaa meitä eksistentiaaliselta ahdistukselta, jota terapia ei paranna.
Wikström jatkaa kuitenkin, että elämän lopun lähetessä myös ihminen, joka ei ole koskaan ollut uskonnollinen tai on suhtautunut hengellisiin kysymyksiin torjuvasti, saattaa avautua pohtimaan syviä olemassaolon kysymyksiä.
– Näin voi tapahtua esimerkiksi kovapintaiselle ateistille, joka on elänyt käytännönläheistä elämää kuorma-auton kuljettajana jossain syrjäseuduilla. Elämän loppumetreillä hän saattaa kysyä: ”Sinä kun olet pappi, voisitko sanoa minulle jotain järkevää?”
Uskonnollinen kieli voi antaa sanat sisäiselle kaipaukselle ja auttaa keskustelemaan syvistä kysymyksistä.
Papilta saatetaan Wikströmin mukaan odottaa selkeitä vastauksia siihen, mikä odottaa kuoleman ”sumuisen, salaperäisen ja piilotetun” oven takana. Onko toisella puolella vain tyhjyys, vai onko olemassa jokin ulkoinen todellisuus, joka välittää ihmisestä?
Toimiessaan sairaalapappina Wikström ei tarjonnut tällaisiin kysymyksiin suoria vastauksia vaan asettui niitä kysyvän ihmisen rinnalle.
Kristinuskossa ei ole Wikströmin mukaan kysymys siitä, että ihminen pakenee vaikeita asioita tradition suojiin. Sen sijaan uskonnollinen kieli voi antaa sanat sisäiselle kaipaukselle ja auttaa keskustelemaan syvistä kysymyksistä. Sairaalapapit käyttävät hänen mukaansa usein niin sanottuun negatiiviseen teologiaan kuuluvia ilmaisuja.
– Siinä lähtökohtana on, että kukaan ei tiedä, millainen Jumala todella on, vaan voimme sanoa jotakin vain siitä, mitä hän ei ole: Jumala on mittaamaton, käsittämätön, ääretön ja ymmärryksemme ulottumattomissa. Heti kun joku sanoo, mitä Jumala on, hän puhuu omista mielikuvistaan.
– Joku voi kokea tällaisen puheen pelottavana, mutta samalla se on myös puhdistavaa. Ihminen voi huomata, että hänen epäilyksillään onkin merkitystä ja epäily tai ahdistus voi sisältää tärkeän viestin. On sanottu, että jos et voi lohduttaa itseäsi muulla tavalla, voit lohduttaa itseäsi ahdistuksellasi.
Den dolda dörren -kirjan loppuluvussa Wikström kertoo omasta yksinkertaisesta luottamuksestaan Jeesuksen lupaukseen, että tämä voi kantaa ihmisen kuoleman rajan yli. Epäily ja epävarmuus ovat kuitenkin hänen uskonsa pysyviä seuralaisia. Hän ei halua selittää pois elämän päättymiseen kuuluvaa vaikeutta.
– Hengellisyys voi auttaa meitä siinä, että uhka saa olla olemassa. Sitä ei tarvitse yrittää poistaa. On olemassa toivo, joka suojaa meitä eksistentiaaliselta ahdistukselta, jota terapia ei paranna. Toivon, että jotakin on, mutta toivo ei merkitse varmuutta siitä, että jotain on.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Valoa vainajien maahan – minkälainen paikka on tuonela, jonne Jeesus astui?
HengellisyysTeologi Esko Miettinen teki tietokirjan siitä, minne ihminen menee kuolemansa jälkeen. Lähtökohtana on tuonelasta kertova uskontunnustuksen kohta, josta papit eivät puhu.
