Riina Tanskasen sarjakuvat käsittelevät vahvasti identiteettikysymyksiä. Hän pohtii, millaista tyttöys ja naiseus on ja kuka sitä määrittelee. Lisäksi Tanskanen pohtii laajasti taloudellista epätasa-arvoa, kuten sitä, mikä on kenenkin paikka modernissa luokkayhteiskunnassa.
”Pakkomielteinen suorituskulttuuri on kaupunkilaisen keskiluokan juttu” – Riina Tanskasen sarjakuvissa syrjäseutujen tytöt ja julman optimismin uhrit saavat äänen
Sarjakuvataiteilija Riina Tanskanen kritisoi yksilökeskeistä ja sukupuolittunutta talousjärjestelmää, johon suhtaudutaan kuin uskontoon. Vierailimme Tanskasen kanssa hänen uutuusteostaan esittelevässä näyttelyssä Tampereella.
Valkoisen hameen helma hulmuaa, kun sarjakuvataitelija ja yhteiskuntakriitikko Riina Tanskanen, 27, kapuaa vanhan tehdasrakennuksen portaita kohti Tampereen työväenmuseo Werstaan näyttelytilaa.
Ylhäällä avautuva näyttely imaisee vierailijan 2010-luvun populaarikulttuurista ammentavaan vaaleanpunaiseen hattaramaailmaan. Esillä on yksityiskohtia kuplivia tussipiirroksia, jotka ovat pastellisävyisiä, mutta sisällöltään kaukana kevyestä.
Kuvat ovat sivuja Tanskasen Tympeät tytöt – Luokkakipuja -uutuuskirjasta (Into Kustannus 2025). Teoksessa Tanskanen kritisoi sukupuolittunutta kapitalistista talousjärjestelmää, joka hänen mukaansa rakentuu ylikulutukselle ja naisten tekemälle palkattomalle hoivatyölle sekä lujittaa nykyaikaista luokkayhteiskuntaa.
– Luokka määrittää edelleen, miltä arki ja elämä näyttää, missä asuu ja mitä mahdollisuuksia on vaikkapa harrastaa ja kouluttautua. Luokkakipu on tuskaa, jota voi kokea, kun siirtyy yhteiskuntaluokasta toiseen. Vaikka muutos olisi toivottu, voi uusi ympäristö ja elämäntapa tuntua vieraalta, yksinäiseltä ja kivuliaalta, Tanskanen kertoo.
Riina Tanskasen uutuuskirjan nimikkosarjakuva Luokkakipuja käsittelee päähenkilön muuttoa pienestä kylästä suureen kaupunkiin opiskelemaan. ”Tarinan tyttö potee haamukipua aiemmasta elämästään ja pelkää olevansa vääränlainen uusien opiskelukavereidensa seurassa”, Tanskanen kertoo.
Tympeät tytöt tavoittivat jaetun kokemuksen
Riina Tanskasen sarjakuvissa toiveikkaat päähenkilöt törmäilevät kerta toisensa jälkeen yhteiskunnan syrjiviin, sukupuolittuneisiin ja hyvinvointia rapauttaviin rakenteisiin, joiden olemassaoloa ei nykypäivänä haluttaisi myöntää. Tanskanen alkoi alun perin piirtää Tympeitä tyttöjä lohduksi itselleen haastavan elämäntilanteen jälkeen vuonna 2020.
– Hahmot löysivät luokseni vuosien unohduksen alta, sillä kaverini muistavat minun piirtäneen niitä jo lapsena matikanvihkojen marginaaleihin.
Tanskanen kertoo käsitelleensä aluksi paljon omia naiseksi kasvamisen kipukohtiaan, kuten yhteiskunnan asettamia suorituspaineita, tyttöyteen liittyvää vähättelyä, seksuaalista väkivaltaa ja pelkoa.
– Syljin niitä asioita ulos kuvien ja tekstien kautta.
Yritän kertoa asioita tavoilla, jotka nuorempi minä ymmärtäisi.
Tanskanen tavoitti jonkin jaetun kokemuksen, sillä kun hän alkoi julkaista piirustuksiaan sosiaaliseen mediaan, ne levisivät kulovalkean lailla. Neljässä kuukaudessa kertyi kymmenentuhatta seuraajaa ja syntyi kustannussopimus kirjaa varten.
Esikoisteos Tympeät tytöt – Aikuistumisriittejä poiki Tanskaselle tiedonjulkistamisen valtionpalkinnon vuonna 2022.
– Kun teen Tympeitä tyttöjä, ajattelen kirjoittavani imatralaiselle viisitoistavuotiaalle tytölle. Yritän kertoa asioita tavoilla, jotka nuorempi minä ymmärtäisi.
Tanskanen on kerännyt Werstaan näyttelyyn alttarin, joka esittelee tyttöyden kerrostumia lapsuudesta teinivuosiin, parittomista Bratz-nuken kengistä pelikortteihin ja hajuvesitestipakkauksista tupakantumppeihin.
Syrjäseudun tytöt ja ahtaaksi jäänyt kotiseutu
Kiertäessään sarjakuvaseinältä toiselle Werstaan näyttelytilassa Riina Tanskanen puhuu kaikista hahmoistaan tyttöinä. Henkilöillä ei ole nimiä, sillä hän haluaa työssään etääntyä yksilönäkökulmasta ja käsitellä tyttöyttä jaettuna yhteiskunnallisena identiteettinä.
– Hahmot eivät ole minä, mutta he käyvät läpi asioita, jotka olisivat voineet tapahtua minullekin. Toki annan jokaiseen sarjakuvaan myös paloja itsestäni.
Yksi näistä paloista on kieli. Tanskasen puheessa vilisevät yli kahdeksan vuoden Tampereella asumisen jälkeenkin kotipuolesta Imatralta peräisin olevat Etelä-Karjalan vivahteet.
– Mie teen kaikkiin sarjakuviini systemaattista hahmonrakennustyötä, mietin kuka hää on ja mitä hää harrastaa. Nyt kirjoitin ensimmäistä kertaa sarjakuvan omalla murteellani, ja se tuntuu todella henkilökohtaiselta ja ihanalta.
Murteella kirjoitettu sarjakuva on nimeltään Syrjäseudun tytöt. Siinä Tanskanen ottaa kantaa niin sanottuun naispakoon, eli ilmiöön, jossa nuoret työ- ja synnytysikäiset naiset lähtevät maaseudulta kaupunkeihin.
Paljon puhutaan miesten yksinäisyydestä, mutta keskustelua siitä, miksi syrjäseudut jäävät nuorille naisille liian pieniksi, ei Tanskasen mielestä ole käyty juuri lainkaan.
– Mielestäni feministisiä keskusteluja tarvittaisiin kaikkein eniten niissä pienissä kaupungeissa ja kylissä, joissa tulevaisuushorisontti kapenee ja rakennukset raunioituvat tehtaiden muutettua ulkomaille.
”Tympeissä tytöissä yhdistyvät sellaiset asiat, jotka ovat olleet minulle kaikkein tärkeimpiä lapsesta saakka. Kaikki eniten omaa itseäni on lukeminen, kirjoittaminen, piirtäminen ja niiden pyhä kolminaisuus”, Riina Tanskanen kertoo. Werstaan näyttelyyn Tanskanen piirsi itse tapetin, jossa otetaan kantaa naisten kontrollointiin ja synnillistämiseen.
Pastellikuvien leikkiä ja painavaa tutkimustietoa
Riina Tanskasen sarjakuvissa karnevalistinen kuvasto ja arkikokemus kutoutuu yhteen suurempien yhteiskunnallisten kehityskulkujen kanssa.
– Luen valtavasti tieteellisiä tekstejä: politiikan tutkimusta, taloustutkimusta sosiologiaa, psykologiaa, kirjallisuustieteitä ja historiaa. Yhteen sarjakuvakirjaan menee noin kahden vuoden taustatyö, kun tutkin ja kirjoitan. Kun aloitan piirtämisen, tiedän mitä jokaiseen ruutuun tulee.
Toivon, että maailma ja yhteiskunta muuttuisivat, mutta en yritä herättää keskustelua hampaat irvessä.
Kirjoittaminen on Tanskaselle vakavaa ja tärkeää, mutta piirtämisen hän mieltää leikkimiseksi. Tanskanen kertoo suosivansa inhimillisiä ja hauskoja kerronnan tapoja, koska se pitää hänet järjissään tässä maailmassa.
– Toivon, että maailma ja yhteiskunta muuttuisivat, mutta en yritä herättää keskustelua hampaat irvessä. Tuska on olemassa, mutta teen yhteiskunnallista vaikuttamista rakkaudesta maailmaa ja ihmisiä kohtaan. Koetan varjella myös iloa, Tanskanen kertoo.
Oikeastaan aika hengellinen tyyppi
Riina Tanskasen kesäkuussa ilmestyneessä uutuuskirjassa tutustutaan enkelimäiseen kodinhengettäreen, patriarkaatin kanssa kaveeraavaan kirkkoinstituutioon sekä kurinalaiseen kristilliseen työmoraaliin, joka on sittemmin uudelleen valettu kapitalismin koneistoon sopivan intohimotyöläisen muotiksi.
Näkyypä sarjakuvaruutujen lomassa myös muutamia katkelmia virsistä ja Raamatusta. Miten taiteilija itse suhtautuu uskontoon?
– Koen itseni oikeastaan aika hengelliseksi tyypiksi. En kuulu mihinkään uskontokuntaan, joten uskonnollinen ei terminä ehkä sovi, mutta kaikenlaiset ihmistä suuremmat asiat ovat itselleni paitsi kiinnostavia, myös todellisia juttuja.
Sen sanominen tuntuu Tanskasesta jännittävältä, sillä hän on tottunut puhumaan tutkimustiedosta ja työstään sarjakuvataiteilijana, mutta yksityisyyttään hän vaalii tarkasti.
Riina Tanskanen on ottanut teoksiinsa vaikutteita kristinuskosta. Kummitustalo-sarjakuvassa kodin enkeli häärii uupuneen äidin olkapäällä ja vannottaa tätä leipomaan pullaa.
Entä jos uskosta puhuminen vaarantaa tiedollisen uskottavuuden, Tanskanen pohtii, mutta sitten hän tulee toisiin ajatuksiin.
– Ihmiset ovat aina halunneet kokea mielekkyyttä ja löytää turvaa. Uskonto on perustavanlaatuinen selviytymisen keino, ja siitä on siksi tärkeää puhua. Mutta uskon valjastamista minkäänlaisen vihan airueeksi en voi hyväksyä.
Tanskanen kertoo olleensa aiemmin aktiivinen seurakuntanuori, joka osallistui pyhäkouluun, seurakunnan kerhoihin ja useille lasten- ja nuortenleireille.
– Montaa asiaa en ole elämässäni jäänyt kaipaamaan niin paljon kuin istumista Imatran seurakunnan leirikeskuksen Päivärannan leirinuotiolla, kun ennen iltahartautta laulettiin yhdessä, hän sanoo.
– Erityisesti musiikkia ja kirkon tekemää työtä lasten ja nuorten eteen arvostan maasta taivaisiin. Minut tunnetaan edelleen ystäväpiirissä virsien veisaajana. Ilahdutan esimerkiksi puolisoa pääsiäisviikolla päivittäin kajauttamalla päivän uuden laulun.
Kirkon piirissä suvaitaan suvaitsematonta ajattelua
Ero kirkosta oli edessä lukion alussa, kun Riina Tanskanen halusi päästä osallistumaan elämänkatsomustiedon tunneille. Päätökseen vaikuttivat myös kokemus homofobisesta rippileiristä sekä irrallisuuden tunne kirkon virallisissa tilaisuuksissa.
– Jumalanpalveluksissa en tuntenut sitä samaa rauhoittavaa ja turvallista yhteyttä, jota koin lastenleireillä ja nuortenilloissa. Esimerkiksi synneistä paasaamisen koin messuissa jopa pelottavaksi.
Pienten yksilöiden maailmassa kirkon tehtävä on muistuttaa siitä, että me olemme toisiamme varten.
Tanskanen ajattelee, että kristinuskon perusopetukset korostavat rakkautta ihmisiä ja elämää kohtaan. Ideaalitilanteessa kirkko voisi toimia vastavoimana nyky-yhteiskunnan yksilökeskeisyydelle ja materialismille.
– Pienten yksilöiden maailmassa kirkon tehtävä on muistuttaa siitä, että me olemme toisiamme varten. Olen miettinyt paljon, haluaisinko liittyä uudelleen kirkkoon. Erityisesti nuorisotyön tukemisen vuoksi haluaisin maksaa kirkollisveroa.
– Samalla kuitenkin koen todella vieraaksi sen, miten paljon kirkon piirissä suvaitaan suvaitsematonta ajattelua, sekä sen, millainen historiallinen painolasti kirkkoon instituutiona liittyy, Tanskanen analysoi.
Superyksilö ratkoo rakenteista johtuvia ongelmia yksin
Riina Tanskanen painottaa, että uskonto ei ole irrallaan siitä, mitä muuta yhteiskunnassa tapahtuu. Sarjakuvissaan hän kertoo, miten taloudesta on alettu puhua jopa uskonnolliseen sävyyn.
On toteltava markkinoiden vaatimuksia, jotta ei suistuta perikatoon eli taantumaan. Enää ei riitä, että työntekijä tekee työnsä ansaitakseen leipänsä, vaan Tanskasen arvion mukaan kapitalistinen talousjärjestelmä kannustaa jokaista tekemään itsestään alati kehittyvän, kuluttavan ja toisia vastaan kilpailevan superyksilön.
Lisäksi naisen pitäisi usein siinä sivussa edelleen hoitaa myös perhe ja parisuhteen tunnetyö.
Työelämän suorituskulttuuria kritisoidessaan Riina Tanskanen käyttää katkelmaa Paavalin ensimmäisestä kirjeestä korinttilaisille. ”Työelämämme on omaksunut rakkauden intohimon ja välittämisen kielen”, hän kuvailee Vuosisadan rakkaustarina -sarjakuvassa.
– Yksinäisessä someajassamme opitaan pienestä asti siihen, että yksin täytyy pärjätä ja menestyä. Käsite julma optimismi kuvaa hyvin sitä, että meiltä odotetaan tässä talousjärjestelmässä kykyä ongelmien selättämiseen yksilöinä sen sijaan, että muutettaisiin rakenteita, joista pahoinvointi ja epätasa-arvo kumpuavat, Tanskanen pohtii.
Tanskanen havainnollistaa Toipuva Girlboss ja Ihmemaa-sarjakuvissaan, kuinka intohimotyöläisen ideaali ulottuu myös kauas työelämän ulkopuolelle. Esimerkiksi harrastukset sekä omasta terveydestä ja ulkonäöstä huolehtiminen ovat muuttuneet loputtomaksi itsensä kehittämisen projektiksi.
Luovuus syntyy vapaasta puuhastelusta ja huonoista päivistä
Yksilöön kohdistuvat suorituspaineet korostuvat erityisesti kesälomilta paluun jälkeen: pitäisi jaksaa urheilla, pitää yllä ihonhoitorutiinia, olla tuottelias töissä tai koulussa sekä sisustaa kotia ja uusia vaatekaappi oman toimeliaisuuden merkiksi.
– Hirveästi puhutaan uudesta minästä ja paremmasta minästä, ja tuntuu, että sillä on lopulta aika vähän tekemistä sen kanssa, kuka ihminen oikeasti on. Uskon, että olemme alati muuttuvia ja liikkeessä, mutta tuskin vaikkapa pikamuotisyklit onnistuvat tavoittamaan ihmisen syvintä olemusta. Olisi tärkeää miettiä mitä jää, kun se kaikki riisutaan, Riina Tanskanen pohtii.
Tanskanen painottaa, että aina ei tarvitse ja voi olla se paras versio itsestään, vaikka yhteiskunta tuntuu sanelevan niin. Pitää olla myös keskivertoja ja huonoja päiviä sekä hetkiä, jotka voi käyttää itselle mieluisaan puuhasteluun ilman sen suurempia tavoitteita.
– Pakkomielteinen suorituskulttuuri kuten systemaattinen harrastaminen on kaupunkilaisen keskiluokan juttu. Pienillä paikkakunnilla on paljon enemmän sellaista höntsäkulttuuria, jossa pyöritään yhdessä ja vähän päristään mukana ja istutaan penkillä. Pitää itse käyttää mielikuvitusta ja täyttää tyhjä tila.
”Toivoisin paljon lempeyttä itseä ja muita kohtaan. On todella vaikeaa taistella suorituspaineita vastaan, kun koko maailma tuntuu kannustavan ihan muualle”, Riina Tanskanen sanoo.
Kuka
Riina Tanskanen, 27, sarjakuvataiteilija ja yhteiskuntakriitikko. Kotoisin Imatralta, asunut Tampereella vuodesta 2017. Opiskelee kirjallisuustieteiden maisteriohjelmassa.
Mitä
Tympeät tytöt -taideprojektin luoja. Painetut teokset: Tympeät tytöt - aikuistumisriittejä (2021), Kapitalismin suuri illuusio (2023) ja Tympeät tytöt - luokkakipuja (2025). Instagramissa Tympeillä tytöillä on tällä hetkellä yli 61 000 seuraajaa.
Motto
“Mie paasaan keskustelusta toiseen tiedon saavutettavuudesta. Tietoa pitäisi saada isommalle joukolle ihmisiä.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kristillistä viestiä vääristellään ja valjastetaan eripuran ja epäluulon politiikan aseeksi”, pohtii räppiä ja siirtolaisten kansanlauluja kappelissa esittävä Paleface
AjankohtaistaKarri ”Paleface” Miettinen haluaa levittää solidaarisuuden sanomaa ajassa, jossa polarisaatio ja populismi jaottelevat ihmisiä vihamielisiin leireihin. Kirkko on hänelle ajankohtainen ja erityinen esiintymispaikka.
