
Judith Huhdan suvussa ei ole muita, jotka ovat eläneet yhtä vanhaksi kuin hän. ”En missään tapauksessa ikinä ajatellut, että eläisin näin pitkään. Heinäkuussa täytän 106 vuotta.”
105-vuotiaan Judith Huhdan neuvo nuorille ihmisille: ”Aina ei tarvitse haluta lisää ja parempaa”
Vuonna 1919 syntynyt helsinkiläinen Judith Huhta on mielestään saanut elää hyvän elämän.
1. Judith Huhta, miltä tuntuu olla 105-vuotias?
– On hurjan kivaa olla 105-vuotias. Aamut alkavat yleensä lääkkeiden otolla. Päivisin vietän paljon aikaa lepäillen. Keskiviikkoisin luokseni tulee henkilö, joka käy kaupassa ja sutaisee kodin pölynimurilla. Tyttäreni Marianne, 71, ja tyttärentyttäreni Terhi, 35, käyvät luonani useita kertoja viikossa, kuten myös poikani Kalevi, 84, ja hänen vaimonsa Leena. Kaksi kertaa kuussa HelsinkiMission Irmeli käy luonani, ja hän yleensä lukee minulle. Esimerkiksi Kirkko ja kaupunki -lehdessä on usein kivoja juttuja. Serkkuni Ilse taas soittelee minulle usein. Toisinaan olen myös yksinäinen, ja silloin juttelen valokuville.
– Asun kolmannessa kerroksessa, eikä talossa ole hissiä, joten en käy ulkona. Kun kesällä on lämmintä ja minulla on seuraa, menemme parvekkeelle tai avaamme parvekkeen oven selkosen selälleen.
– Suvussani ei ole ollut muita, jotka olisivat eläneet yhtä vanhaksi kuin minä. En missään tapauksessa ikinä ajatellut, että eläisin näin pitkään. Heinäkuussa täytän 106 vuotta.

Kun Judith Huhta tuntee itsensä yksinäiseksi, hän juttelee valokuville. Kuvissa on Huhdan perhettä monessa sukupolvessa. Keskellä isossa pystykuvassa on Huhta nuorena.
2. Millaista elämää olet elänyt?
– Olen asunut Helsingissä koko ikäni. Muutimme Hämeentielle Vanhaankaupunkiin 74 vuotta sitten, kun talo oli juuri valmistunut. Mariannen ja Kalevin lisäksi minulla on vielä yksi lapsi, Ensio, 83. Puolisoni Sulo Huhta kuoli vuonna 1985. Perheeseeni kuuluvat nykyään myös lapsenlapset, lapsenlapsenlapset ja heidän lapsensa. Meitä on yhteensä viisi sukupolvea.
– Tein työurani sekatyöläisenä. Työskentelin niin maitokaupassa kuin tulitikkutehtaalla sekä puhelinkeskuksessa naistenklinikalla ja kätilöopistolla. Olin myös lastenhoitajana.
– Koko elämäni aikana olen joutunut neljä kertaa leikkauspöydälle, muuten en ole juurikaan sairastellut. Nuorempana tykkäsin liikkua. Pari kertaa kävelin esimerkiksi Helsingistä Tikkurilaan, jossa asuivat mummu ja vaari. Aiemmin laitoin mielelläni ruokaa. Erityisesti tykkäsin laittaa lihamakaronilaatikkoa, kaalilaatikkoa ja kaalikääryleitä. Olen opettanut ruoanlaittoa myös lapsilleni, ja etenkin tyttäreni on innostunut siitä. Myös Ensio on hyvä ruoanlaittaja, ja hän tekee hyvää pitsaa.
– Olen ollut melko tyytyväinen elämääni, vaikka en tiedä, olenko aina osannut elää niin kuin olisin halunnut. Olen kuitenkin aina koettanut olla oikeudenmukainen. Joskus olen joutunut pyytämään anteeksi lapsiltani. Ajattelen, että se on tärkeää.
3. Mitä ajattelet, että kuoleman jälkeen tapahtuu?
– Suoraan sanottuna en ole miettinyt sitä, mitä kuoleman jälkeen tapahtuu. Kuuntelen kuitenkin jumalanpalveluksen radiosta tai televisiosta joka pyhä ja joskus arkisinkin.

Judith Huhdan tytär Marianne Ranta-Pantti (vasemmalla) ja tyttärentytär Terhi Ranta-Pantti käyvät viikoittain vierailulla Huhdan luona.
4. Millaisen elämänohjeen haluaisit antaa nuorille ihmisille?
– En tiedä, olenko oikea ihminen antamaan ohjeita muille, mutta minusta ihmiset saisivat olla tyytyväisempiä siihen, mitä heillä jo on. Monet ahmivat itselleen koko ajan kaikkea uutta, vaikka aina ei tarvitse haluta lisää ja parempaa. Esimerkiksi sota-aikana niin sanottu kotiruoka oli perunalimppua, perunoita, läskiä ja suolasilakoita. Arvostan niitä edelleen.
– Vaarini opetti minulle lapsena, että älä koske siihen, mikä ei ole sinun. Jos otat ilman lupaa, vaikka vain nuppineulan, varastat.
5. Mikä sinulle on pyhää?
– Minulle pyhää ovat koti ja hyvät suhteet perheeseen ja sukulaisiin.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee

Kolumni: Kymmenen mummoa kirkonpenkissä on kirkon toivo, ei tuho
PuheenvuorotMikä mummuissa on vikana, kun heidän läsnäolonsa, mielenterveytensä tai ateisminsa ei kiinnosta samalla tavalla kuin nuorempien, kysyy Hilkka Olkinuora.