79-vuotias Martti Romppanen teki Ritvasta ja yhteisistä muistoista valokuvakirjan.
Leski Martti Romppanen oli vaimonsa Ritvan kanssa yhdesssä 58 vuotta: ”Surussa minua on auttanut se, että on ollut paljon askareita”
Kun Ritva Romppanen sairastui vakavasti, Martti Romppaselle oli selvää, että hän hoitaa vaimoa kotona. Ritva kuoli joulukuussa 2023. Nyt Martti kertoo heidän elämänmatkastaan, johon kuului onnen hetkiä ja kovia paikkoja.
”Huvit olivat vähissä 1960-luvulla. Olin lapsesta saakka työntekoon tottunut maalaispoika Pohjois-Karjalasta. Armeijan jälkeen olin tullut Helsinkiin Wärtsilän telakalle levyseppähitsaajakurssille ja jäänyt töihin telakalle.
Vapaa-ajalla kävin tansseissa Kulttuuritalolla ja Yrjönkulmalla. Siellä tapasin Ritvan. Hän oli silloin Diakonissalaitoksen Rinnekodissa hoitaja-apulaisena.
Vuonna 1969 menimme Kallion kirkossa naimisiin ja muutimme yhteiseen kotiimme, yksiöön Etelä-Haagaan. Ritva meni Diakonissalaitoksen kouluun ja valmistui apuhoitajaksi 1968. Tyttäremme Marika syntyi 1971.
Kolmen vuoden päästä siitä meille tarjottiin Pursimiehenkadulta talonmiehen hommaa, johon ryhdyimme. Ritva hoiti siivouksen, ja minä hoidin muut talonmiehen työt ja kävin töissä telakalla.
Kun jäin vuonna 2008 eläkkeelle, ajattelin, että nyt alkaa meidän yhteinen aikamme.
Nousin aina vartin yli kolme. Tein lumityöt ja sen jälkeen vetäisin pannuhuoneessa haalarit päälle ja lähdin telakalle seitsemäksi. Illalla tein taas lumitöitä yhteentoista asti. Nukuin sellaiset kolme tuntia. Se oli raskasta, mutta olimme suunnitelleet Ritvan kanssa, että teemme näin jonkin aikaa. Siinä oli se etu, että Marika sai olla kotona, eikä hänen tarvinnut mennä hoitoon.
Kun Marika meni yläluokille, Ritva pääsi Marian sairaalaan naisten sisätautiosastolle töihin ja muutimme Lauttasaareen.
Vaikka elämä oli työntäyteistä, avioliittomme voi oikein hyvin. Ritva oli hyvä ihmisenä ja luonteeltaan. Mikään avioliitto ei toimi, elleivät osapuolet ymmärrä toisiaan. Meillä kaikki asiat puhuttiin tässä ja nyt eikä räjähdelty. Sen takia olimmekin kimpassa 58 vuotta.
Raskaan työn takia Ritvan selkä meni sitten niin huonoon kuntoon, että hän joutui jäämään työkyvyttömyyseläkkeelle. Se oli kova paikka, sillä hän oli tottunut tekemään töitä. Jonkin aikaa itkua riitti, mutta minun täytyi olla hänen tukenaan. Se oli sitä, että keskustelimme. Ritvalla säilyivät suhteet vanhoihin työkavereihin. He soittelivat ja kyselivät vointia.
Kun jäin vuonna 2008 eläkkeelle, se oli hienoa. Ajattelin, että nyt alkaa meidän yhteinen aikamme.
Kaikki vaikeudet alkoivat siitä, kun Ritva sairastui vakavasti. Vuodesta 2012 lähtien jouduin hoitamaan häntä.
Ritvalle oli varattu aika vatsaleikkaukseen. Ennen sitä hänen piti käydä tietokonetomografiatutkimuksessa, ja siinä ilmenikin rintasyöpä. Se oli kamala paikka. Leikkausta jouduttiin siirtämään syöpähoitojen takia.
Kun Ritva vihdoin pääsi vatsaleikkaukseen, se epäonnistui. Piti vain odottaa, että tilanne jotenkin paranisi, mutta Ritvan paino alkoi romahtaa. Menimme Meilahden sairaalaan ja sanoimme, että täytyy tehdä joku ratkaisu.
Ratkaisu oli se, että aloin syöttää Ritvaa syöttöletkun kautta. Sitä pitkin menivät myös murskaamani lääkkeet. Hän söi puolitoista vuotta koneruokaa. Toin sitä apteekista monta kassia kerralla. Minulla on A4-vihkoja, joihin olen tarkkaan merkinnyt, mitä Ritvalle meni ja paljonko hän sai kaloreita. Välillä Ritvalla oli niin pahat kivut, ettei hän pystynyt nukkumaan kuin pyörätuolissa. Arvaa, minkälaista on yrittää nukkua, kun toinen on pyörätuolissa ja olet hänen vieressään.
Ritva päätti mennä vatsan korjausleikkaukseen. Korjausleikkaus kutakuinkin onnistui sillä tavalla, että tilanne oli sen jälkeen parempi. Ritva laitettiin Suursuon kuntoutussairaalaan toipumaan. Olin siellä hänen kanssaan kahdeksan tuntia joka päivä.
Pikkuhiljaa saatiin viimeinenkin letku pois, ja Ritva pystyi syömään sosetta. Minä soseutin ruoat, keitin kiisselit ja tein aamupuurot ja muut ja annoin lääkkeet. Se oli hyvä päivä, kun ensimmäisen kerran pystyin laittamaan Ritvan suuhun teelusikallisen jäätelöä.
Minulle aina sanottiin, että kyllä sinun kelpaa, kun sinulla on oma hoitaja. Mutta meillä se menikin näin päin.
Hoidin Ritvaa 11 vuotta. Siinä oppi hirveän paljon. Virallisesti olin omaishoitaja noin neljä vuotta. Minulta kysyttiin ihmetellen, että miksi vasta silloin hain omaishoitajuutta. Kukaan ei ollut sanonut, että minulla olisi ollut sellainen mahdollisuus.
Olimme Ritvan kanssa olleet yli 50 vuotta yhdessä, ja oli itsestään selvää, että hoidan häntä. Jos minä olisin sairastunut, Ritva olisi toiminut samoin. Olimme sen verran hoitolaitoksia kiertäneet, että tiesimme, minkälaista niissä on.
Ritva pelkäsi minun kuolemaani, koska sukuni miehet ovat kuolleet jo ennen kuusikymppisiään. Olemme kaikki miehet sairastuneet vakaviin sydänsairauksiin. Minulle aina sanottiin Ritvasta, että kyllä sinun kelpaa, kun sinulla on oma hoitaja. Mutta meillä se menikin näin päin.
Nuoripari Romppanen kävi Martin lapsuuden kotiseudulla Ahmovaarassa ja Kolilla.
Mökillä vuonna 2019 Ritva kaatui lonkkansa päälle niin, että se murtui. Ritvalla todettiin Parkinsonin tauti, siksi hän kaatui.
Kesällä 2023 teimme Ritvan kanssa vielä kaksi reissua Loimaan-mökille. Olin ostanut pakettiauton ja rakentanut siihen telineen, että sain nostettua Ritvan hyvin etupenkille. Kun askartelin jotain ulkona, toin Ritvan pyörätuolissa pihalle. Olin tehnyt mökille ulkosaunan ja suihkun. Mökillä häntä oli hyvä hoitaa, koska siellä ei ollut rappusia eikä kynnyksiä.
Ritvan kanssa aika vain meni, eikä kummallekaan tullut yhtään mieleen puhua siitä, mitä tapahtuu, kun jommastakummasta aika jättää.
Kaikesta huolimatta Ritvan luonne pysyi mukavana. Mutta totta kai häntä piti kannustaa. Sanoin, että nukutaan yksi yö, huomenna on uusi aamu. Vakuutin hänelle, että jos tänään on heikko olo, ei kannata ajatella, että huomenna olisi samalla tavalla. Ja kun nukut yön ja saat uusia ohjeita, olet erilainen huomenna.
Jouduin sitten itse sairaalaan virtsakivien takia. Sillä aikaa kodinhoitaja ja tyttäremme Marika hoitivat Ritvaa. Tulin sairaalasta lauantaina kotiin ja kaikki oli hyvin. Tuli sunnuntai, ja illalla soitettiin vielä Ritvan kanssa videopuhelu Marikalle.
Laitoin Ritvan yhdeksän maissa nukkumaan. Pari tuntia myöhemmin hän sanoi, että nyt tuli Meilahden reissu. Soitin hätäkeskukseen, ja hän keskusteli virkailijan kanssa.
Ritvan käsiä puristaessani tunsin, ettei hänen toisessa kädessään ollut voimaa ollenkaan. Hän sanoi, että päässä on särkyä.
Ambulanssi tuli. Kysyin Ritvalta, mitä laitan reppuun mukaan. Hän sanoi, että laita se peitto. Siitä tiesin, ettei kaikki ollut hyvin. Kuka lähtee sairaalaan peiton kanssa?
Täytyy osata olla valoisella mielellä huomisesta, ja muutenkin täytyy ymmärtää, että tämä on elämä. Aina joskus se joltakin loppuu.
Ritvalla oli vakava verenvuoto aivoissa. Sanoivat sairaalasta, että ala tulla vain heti, että Ritva on vielä sen verran tajuissaan.
Se oli keskiaivorunkojen välissä oleva iso vuoto. Mitään ei ollut tehtävissä. Sunnuntaina aamuyöllä olimme Marikan kanssa sairaalassa.
Saattohoito alkoi. Se oli surullinen paikka. Saattohoito jatkui kuusi päivää. Ritva kuoli 76-vuotiaana joulukuun yhdeksäntenä päivänä vuonna 2023.
En tiedä, miten elämä siitä eteni. Se oli raskasta aikaa. Omaiselle tulee paljon tehtävää, kun läheinen kuolee. Pitää hoitaa asioita ja lopulta kaikki katkeaa, pankkiasiat ja muut.
Ritvan kuolema tuli yllätyksenä. Emme olleet puhuneet mitään siitä, että mitä sitten, kun toinen lähtee täältä, joten jouduin tekemään ratkaisut yksin.
Mietin pitkään hautapaikkaa ja tulin siihen tulokseen, että mennään Loimaalle Ritvan isän ja äidin hautaan. Nyt on Marikan kanssa puhuttu, että myös minä menen sinne ja Marika menee. Menemme kaikki samaan paikkaan.
Kun Ritva vielä eli, jaoin olohuoneen pöydän ääressä lääkkeemme. Ritva istui tuolissaan ja tarkkaili. Kysyin aina häneltä, menikö oikein. Vieläkin, kun jaan lääkkeitä vain itselleni, niin keskittyessäni siihen yhtäkkiä luulen, että Ritva on vieressäni. Tulee vieläkin kysyttyä, että menikö oikein.
Ikävälle ei voi tehdä mitään. Se vain on. Se hyvä puoli tässä on ollut, että olen kakarana nähnyt, miten elämä menee. Olen ollut seitsemän vanhana keskellä yötä ukin sängyn vieressä, kun hän veti viimeiset henkäykset.
Hautajaisten jälkeen tein Ritvasta valokuvakirjan. Albumi alkaa siitä, kun hän oli töissä vastavalmistuneena apuhoitajana Rinnekodissa ja seuraavana tulevat kihla- ja hääkuvamme. Valokuvia on myös siitä, kun nuorina olimme Ahmovaarassa ja kävimme Kolilla. Kun tyttäremme Marika syntyi, tuli jo värikuvia. Reissussa Ritva on Kiinan muurilla ja kirjailija Agatha Christien jalanjäljillä. Kuvissa näkyy myös viimeinen kesälomamme Lapissa.
Meille tuttu pappi Jukka-Mikko Karjalainen siunasi Ritvan Hietaniemen hautausmaan kappelissa. Tunnemme Jukka-Mikon monen vuosikymmenen takaa. Ritvan arkun lisäksi olen ottanut hänen siunauspuheestaan kuvan ja liittänyt senkin Ritvan valokuva-albumiin. Niihin kuviin albumi päättyy.
Käyn Ritvan haudalla pyhäinpäivänä, ja jo ennen sitä. Vien haudalle aina Ritvan kukat. Ne ovat vaaleanpunaisia ruusuja. Arkun kannella oli samanvärisiä.
Ritva Romppanen siunattiin haudan lepoon Hietaniemen hautausmaan kappelissa.
Suhtautumiseni kuolemaan ei ole oikeastaan muuttunut Ritvan kuoleman jälkeen. Joskus silloin, kun vakava sairaus tuli, ajattelin kuolemaa. Mutta olen saanut vastauksen unessa: kuolema ei ole niin paha asia kuin luullaan. Minulle näytettiin, miten se menee.
Surussa minua on auttanut se, että on ollut paljon askareita. Työ on tavallaan pelastanut. Loimaan-mökillä korjasin viime talvena katon. Laitoin myös uuden lattian ja savupiipun. Pohjois-Karjalassa olen ollut metsää raivaamassa.
Ajatuksiin ei saa ruveta kerryttämään pahaa mieltä. Täytyy osata olla valoisella mielellä huomisesta, ja muutenkin täytyy ymmärtää, että tämä on elämä. Aina joskus se joltakin loppuu. Sillä tavalla se vaan menee. Pitäisi kuitenkin olla ystäviä, joiden kanssa jakaa asioita.
Mutta ei minulla ole täältä kiire pois. Täällä on mukava olla niin kauan kuin vain pidetään. Ahmovaara on paras paikka. Mikään ei ole niin hyvää kuin se, kun menen vanhan kotipaikan metsään, jossa olen ollut jo pienenä poikana ja jonka olen aikuisena raivannut. Istun kannon nokkaan ja katselen maisemaa.
Ritvan kotipaikka Loimaa on minulle myös tärkeä. Kun olen tehnyt siellä päivän töitä, menen istumaan saunan kuistille ilta-aurinkoon. Siinä istuttiin Ritvan kanssa.”
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Kun toinen rakastaa elämää, häntä jaksaa hoitaa”, sanoo omaishoitaja Maria Jukka – elämäntapa edellyttää kylmiä suihkuja ja meditaatiota
Hyvä elämäMaria Jukka on huomannut, että lentokoneessa annettava ohje pätee myös omaishoitajiin. Hänestä tuli omaishoitaja, kun puoliso sai aivoinfarktin.
