Kolumni: Kymmenen mummoa kirkonpenkissä on kirkon toivo, ei tuho
Mikä mummuissa on vikana, kun heidän läsnäolonsa, mielenterveytensä tai ateisminsa ei kiinnosta samalla tavalla kuin nuorempien, kysyy Hilkka Olkinuora.
Nuorista syntyy uutisia. Ne ovat tosin useimmiten huoliuutisia, keskenään samanlaisia. Uutisointi äskettäin ilmestyneestä kirkon nelivuotiskertomuksesta olisi voinut olla minkä tahansa yrityksen, yleisradion, yhteisön paniikkipuhetta: Miten saada kiinni nuoret aikuiset? Miksi nuoret miehet sitä ja nuoret naiset tätä?
Tulevaisuudesta on huoli ja menneisyys tympii. Mutta miten olisi tämä hetki? Miten olisi kirkon vakiväki, mummut?
”Kymmenen mummua kirkon penkissä” on tuttu tapa kuvata kirkon merkityksen katoamista. He ovat diakonialle tuupattu mummumassa, tuoleissaan torkkuva laitoshartauden yleisö, keskenään nahisteleva vapaaehtoisjoukko. Heille pappi voi pitää ylivuotisen saarnan, ”jota he eivät kuitenkaan muista” sekä lukea siunauspuheen suoraan käsikirjasta ja säästää yksilöllisen puheen kirjoittamisvoimat ”merkittäville ihmisille”, kuten rovasti neuvoi nuorta pappia. Kirkot voi panna myyntiin, ei niitä kannata kymmentä mummua varten lämpimänä pitää.
Yhteiskunnassamme vanhukset ovat tottuneet olemaan heittopussi, ongelmajäte, talousahdingon juurisyy.
Mummuista ja vaareista ei synny klikkiotsikoita. He ovat kirkolle varma nakki, pysyvä yleisö. Siitä pitävät lähestyvä kuolema ja pienet eläkkeet huolen. Viimeistään ilmaista pullakahvia seurakuntakodissa mutustellessaan tyhmempikin tietää tulleensa vanhaksi. Vakituinen jekku oli aikanaan panna nuoret teologiopiskelijat valmistamaan puhe eläkeläisille. Ne käsittelivät poikkeuksetta ikuiseen elämään valmistautumista. Ikäihmisten maailmankatsomukset, saati ateismi, ei kiinnosta ketään. Entä mitenkäs mummujen mielenterveys: vanhusten yli kaksisataa itsemurhaa vuodessa ei ole saanut aktioita aikaiseksi.
Yhteiskunnassamme vanhukset ovat tottuneet olemaan heittopussi, ongelmajäte, talousahdingon juurisyy. Aamun lehden avatessaan he pidättävät henkeään: millä perusteilla eläkkeitä tänään aiotaan leikata, miten he tällä kertaa ovat syyllistyneet ilmastotuhoon? Missä vanhustentalossa nyt on pahoinpidelty asukkaita, mistä taas löytyi kotiinsa muumioitunut ikätoveri?
Mutta yhteiskuntahan romahtaisi ilman mummuja ja pappoja! Tuhannet puurtavat yhteiskunnan hyväksikäyttäminä rakkauden panttivankeina, omaishoitajina. Kulttuuri ei kestäisi ilman mummuja ja marttoja, joiden bussit tukkivat teatterien parkkipaikat. Entä ”tukiverkot”, joiden alttius roudata lapsenlapsia heidän ylettömiin harrastuksiinsa pitää vanhemmat järjissään. Miten kävisi demokratian ja äänestysprosentin, jos mummut eivät rullaisi uurnille?
Mummoissa on kirkon toivo. Vaalikaamme sitä! Miten meidän käy, jos mummut lopettavat kaiken tuon lisäksi iltarukoukset?
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, kirjoittaja ja maalle muuttanut elämäntarkkailija.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kolumni: Kirkko ja eduskunta ovat molemmat äänestäjiensä panttivankeja
Puheenvuorot”Sairain työyhteisö, jossa olen ollut. Ei täällä kuulukaan kestää”, eduskuntaa luonnehdittiin. Kuulostaa kumman tutulta, tuumii Hilkka Olkinuora.
Kolumni: Kuolemisella on viiden päivän deadline
Puheenvuorot
