John Vikströmin mukaan koviin arvoihin turvautuminen ei riitä, kun henkistä kriisinkestävyyttä koetellaan.
94-vuotias John Vikström tarttuu joka päivä lupauksiin, jotka pitävät tulevaisuudenuskon elossa – ”Aito toivo on aina ankkuroitunut johonkin”
Arkkipiispa emeritus John Vikström suree sitä, että nuorilla ei ole mahdollisuutta samanlaiseen tulevaisuudenuskoon kuin hänen ikäpolvellaan oli. Valheiden ja pelkojen aikakaudellakin toivon voi kiinnittää johonkin kestävään.
Aurajoki virtaa kohti Turun keskustaa. Matalalla loistavan auringon säteet valaisevat kaksi John Vikströmin, 94, elämään liittyvää kaupungin maamerkkiä: Tuomiokirkon tornin ja joen rannalla sijaitsevan arkkipiispan talon.
Arkkipiispa emeritus muistetaan työvuosiltaan avaramielisenä kirkon uudistajana ja arvostettuna yhteiskunnan mielipidevaikuttajana, jonka puheenvuoroja kuunneltiin. Aktiivinen maailman tarkkailu on jatkunut myös eläkkeellä. Vikströmin mukaan elämme aikaa, jolloin hyvän ja terveen yhteiskunnan tukipilarit ovat uhattuina monessa maassa ja myös maailmanlaajuisesti.
– Kestävä yhteiskunta elää kolmen tukipilarin varassa, jotka ovat totuudenmukaisuus, oikeudenmukaisuus ja luottamus. Nykyistä aikaa luonnehtivat näille arvoille vastakkaiset asiat: valheet, väkivalta ja pelko. Donald Trumpin ja Vladimir Putinin kaltaiset itsevaltiaat eivät rakenna valtaansa ja asemaansa kansalaisten luottamuksen, vaan heidän pelkojensa varaan.
Ihmisenä oleminen on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista.
Tätä aikaa luonnehtii myös se, että käsillä on ennennäkemättömän monta yhtäaikaista kriisiä. Vikström mainitsee sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kriisin, ilmastokriisin, Euroopassa käytävän sodan ja Suomen laajan työttömyyden.
– Suren sitä, että nuorilla ei ole mahdollisuutta samanlaiseen innostuneeseen tulevaisuudenuskoon kuin omalla ikäluokallani oli sotien jälkeisinä vuosina. Emme joutuneet asettamaan tulevaisuutta kyseenalaiseksi, vaan luotimme siihen, että menimme kohti parempia aikoja.
Tieteen ja tekniikan kovien arvojen lisäksi tarvitaan Raamatun lupauksia
Kun tulevaisuus on monella tavalla uhattuna, ilmassa leijuva yleinen optimismi ei John Vikströmin mukaan riitä. Sen sijaan tarvitsemme toivoa, joka kiinnittyy johonkin kestävään. Jotain sellaista, mihin voi luottaa ja uskoa. Tätä tarvetta kuvaa Vikströmin mukaan se, että kristillisen toivon symboli on ankkuri.
– Aito toivo on aina ankkuroitunut johonkin. Tällaisena aikana on tärkeää katsoa, millaisiin lupauksiin toivon voi kiinnittää, Vikström sanoo.
– Voimme rakentaa toivon ja luottamuksen osittain niiden kovien arvojen varaan, jotka talous, tiede ja tekniikka tarjoavat meille. Nämä arvot ovat nyt tärkeitä, valitettavasti aseita myöten.
Kun henkistä kriisinkestävyyttä koetellaan, kovien arvojen rinnalle tarvitaan Vikströmin mukaan myös toisenlaisia lupauksia. Viime aikoina hän on ajatellut usein Etelä-Afrikan arkkipiispa Desmond Tutua. Kerran joku kysyi Tutulta, miten hän jaksoi uskoa tulevaisuuteen, kun kamppailu apartheid-järjestelmää vastaan näytti ylivoimaisen vaikealta.
Tutu kertoi jaksavansa, koska rakkaus on vihaa voimakkaampi, totuus on valhetta voimakkaampi ja hyvä on voimakkaampi kuin paha. Vikströmin mukaan tämän ajan kristityt voivat vastata samalla tavalla.
– Raamatun lupaukset taivaallisen Isän huolenpidosta, turvasta ja johdatuksesta voivat luoda elämään tietynlaisen suruttomuuden myös elämän ahdistusten keskellä. Tällaisia lupauksia on yritettävä löytää ja niihin on tartuttava.
Luottavaisista sanoista huolimatta myös Vikström kertoo pitävänsä joskus taukoa uutisten seuraamisesta varjellakseen yöuniaan.
– Aito usko, jos uskomme silmät ja korvat auki, on usein ahdistettu. Meidän ei tarvitse huolestua silloinkaan, kun epäilyt ja ahdistus tulevat. Jeesuksen lähellä on tilaa myös epäilevälle Tuomaalle.
Politiikka ei saa jakaa ihmisiä voittajiin ja häviäjiin
John Vikström toimi arkkipiispana, kun Suomi ajautui 1990-luvulla syvään lamaan. Suurtyöttömyyden ja yritysten konkurssien inhimilliset seuraukset jatkuivat pitkään vielä nousukauden alettua. Noina vuosina hän arvosteli uusliberalismina tunnettua talouspolitiikan suuntausta, joka ajoi talouskuria ja pienensi julkisen sektorin roolia juuri silloin, kun moni olisi tarvinnut turvaa.
– Kritisoin uusliberalismia erityisesti siitä, että se jakaa yhteiskunnan voittajiin ja häviäjiin, turmelee keskinäisen solidaarisuuden ja jättää pienimmät ja heikoimmat oman onnensa nojaan.
– Kirkon diakoniatyö ja yhteiskunnallinen ääni pohjautuvat Jeesuksen esimerkkiin. Hän osoitti, että Jumala kantaa erityistä huolta heikko-osaisista. Luterilaisen sosiaalietiikan mukaan ihmisenä oleminen on ensisijaisesti lähimmäisenä olemista.
John Vikström kertoo odottavansa joulua, joka tuo hänen kotiinsa odotettuja vieraita.
Emerituspiispan mukaan lähimmäisyyden velvoite koskee myös politiikkaa, ja varsinkin sosiaalipolitiikassa asioita tulisi katsoa vähäosaisten näkökulmasta. Modernin tieteen ja tekniikan aikakaudella on tullut näkyviin se, että myös elävä luonto on ihmisen lähimmäinen. Samalla luonnosta on tullut jotakin sellaista, minkä olemme menettämässä.
– Koskaan ennen elämä maapallolla ei ole ollut niin riippuvaista ihmisten tekemisistä kuin juuri nyt. Tämä on mielestäni lähimmäisen määritelmä: lähimmäiseni on jokainen, joka on riippuvainen siitä, mitä teen tai jätän tekemättä.
Minua kannattelee vahva tulevaisuudenusko, vaikka minulla ei ole enää jäljellä montaa elinvuotta tällä planeetalla.
Elämään kuuluva luopuminen on tullut John Vikströmiä lähelle konkreettisesti, kun hän on joutunut saattamaan kaksi puolisoaan haudan lepoon. Vikström ja hänen toinen puolisonsa Clary-Ann ehtivät jakaa kaksi vuosikymmentä, ennen kuin yhteinen elämä päättyi ilman ennakkovaroitusta joulukuussa 2021.
– Kaikissa menetyksissä on syvimmältään kyse siitä, miten selviydymme tulevaisuudessa. Kun Clary-Ann kuoli massiiviseen veritulppaan, se oli aikamoinen sokki, josta on ollut vähän vaikea toipua, Vikström sanoo.
– Kaiken keskellä minua kannattelee vahva tulevaisuudenusko, vaikka minulla ei ole enää jäljellä montaa elinvuotta tällä planeetalla. Tulevaisuudesta on kyse myös silloin, kun ihminen tulee viimeiselle portille. Ajattelen, että silläkin paikalla voimme turvautua Raamatun lupaukseen, jonka mukaan mikään ei voi erottaa meitä Jumalan rakkaudesta.
John Vikström nousi 1990-luvun lamavuosina yhteiskunnalliseksi mielipidevaikuttajaksi.
Lapsuudessa koettu hyväksyntä ja turva on kannatellut elämää
Luottavaisen elämänasenteen juuret ovat John Vikströmin mukaan lapsuuden kokemuksissa. Hän kasvoi opettajaperheen esikoisena Kruunupyyssä ruotsinkielisellä Pohjanmaalla. Kodin ilmapiiriä leimasi avoin suhde yhteiskuntaan ja kulttuuriin, ja vanhempien kristillisyys oli lempeän maanläheistä.
– Minun ei ole koskaan tarvinnut epäillä muiden ihmisten hyväntahtoisuutta itseäni kohtaan.
Lapsuuden kokemukset selittävät myös sitä, miten luottamuksesta tuli Vikströmille keskeinen elämänkysymys. Talvisodan alkaessa hän oli juuri täyttänyt kahdeksan vuotta.
– Isäni oli sodassa alusta loppuun, ja se toi elämään turvattomuutta. Joka ilta oli rukoiltava, että isä pääsisi kotiin eikä kaatuisi.
Vikström sanoo kuitenkin, että myös sotavuosien lapsuusmuistoja värittää turvallisuudentunne. Hän mainitsee erityisesti äitinsä huolenpidon, perhettä tukeneet naapurit ja sukulaiset sekä Ähtävällä asuneiden isovanhempien osoittaman lämmön ja ymmärryksen. Viimeisen sotakesän 12-vuotias Vikström vietti peltotöissä isoisänsä kanssa.
– Lapsuudessa saamani hyväksyntä ja hyvä palaute on merkinnyt aika paljon itsetunnolleni ja itseluottamukselleni, ja samalla minussa on kasvanut luottamus Jumalaan. Siitä on seurannut tietty huolettomuus huolienkin keskellä.
– Tältä minusta tuntuu, mutta voin olla myös väärässä. Omaa itseä on tietysti vaikea arvioida.
Joulukuussa John Vikströmin puolison kuolemasta tulee kuluneeksi neljä vuotta. Emerituspiispan ajatukset suuntautuvat surullisen vuosipäivän yli jouluun, jolloin hänen kotiinsa saapuu odotettuja vieraita.
– Minulla on kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja viisi lastenlastenlasta, ja tapaninpäivänä koko suurperhe tulee luokseni. Koska joulu on aikaa, jolloin muistamme poismenneitä erityisellä tavalla, silloin tarvitsemme rakkaidemme tukea.
Kuka?
Arkkipiispa emeritus John Vikström, 94, asuu Turussa. Hänen perheeseensä kuuluu kolme lasta, kymmenen lastenlasta ja viisi lastenlastenlasta.
Mitä?
Vikström toimi arkkipiispana vuosina 1982–1998 ja sitä ennen Porvoon hiippakunnan piispana.
Motto
Lähimmäiseni on jokainen, joka on riippuvainen siitä, mitä teen tai jätän tekemättä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Utopiat avaavat keskustelun tulevaisuudesta, joka ei ole pelkkiä kriisejä ja uhkakuvia – näin pääset alkuun ja vältät sudenkuopat
Hyvä elämäUtooppisessa ajattelussa tarvitaan mielikuvitusta, mutta kyse ei ole haihattelusta. Tiukinkin utooppisen ajattelun kriitikko seisoo monen toteutuneen utopian päällä.
