Työttömät osoittivat mieltään eduskuntatalon edustalla Helsingissä 24. lokakuuta 1996.
Aloittaessaan ruoka-avun jakamisen 90-luvun lamavuosina kirkko päätti, että sen pitää yrittää vaikuttaa politiikkaan
Kirkko vastasi 1990-luvun lamaan uusilla diakonian muodoilla ja poliittisella vaikuttamisella. Nyt se hakee rooliaan taantuman ja vähäosaisiin kohdistuvien leikkausten keskellä.
Suomen talous on painumassa taantumaan, josta ennustetaan pitkää. Ruoan ja energian hintojen nousu on kasvattanut ruoka-avun tarvitsijoiden määrää ja korkojen nousu ajaa asuntovelallisia ahtaalle.
Huonot uutiset palauttavat mieleen 1990-luvun laman, joka alkoi taantumalla vuoden 1990 lopulla ja jatkui seuraavina vuosina kansantalouden rajuna heikkenemisenä. Köyhyys lisääntyi muun muassa konkurssien, työttömyyden kasvun ja ulosottoon joutuneiden suuren määrän vuoksi.
Kirkon havahtuminen tilanteeseen alkoi diakoniavastaanotoilla, joiden asiakasmäärät kääntyivät nousuun. Avun tarvitsijoiden joukossa oli aikaisempaa nuorempia ja varallisuutensa nopeasti menettäneitä. Diakoniatyöntekijöiden luokse hakeutui myös mielenterveyspotilaita, jotka oli siirretty avohuoltoon laitospaikkojen nopean supistamisen yhteydessä.
Yhteiskunnalla ei ollut keinoja vastata nopeasti pahenevaan velkakriisiin, mutta kirkolla oli. Helmikuussa 1991 alkoi Yhteisvastuukeräys, jonka tuotoista saatiin alkupääoma ylivelkaantuneita tukevan Takuusäätiön perustamiseksi, ja diakoniatyöntekijöitä pikakoulutettiin velkaneuvontaan.
Moni vastusti velkaantuneiden auttamista
Keräyskohteen ajankohtaisuus oli sattumaa, kertoo kirkkohistorian dosentti ja diakonian erityisasiantuntija Mikko Malkavaara. Keräyksen alkuperäisenä tarkoituksena oli helpottaa vankilasta vapautuvien ihmisten velkataakkaa velkojen yhteen kokoamisen ja sovittelun avulla, jotta he eivät ajautuisi uusiin rikoksiin.
Yhteisvastuukeräyksen järjesti Suomen Kirkon Seurakuntatoiminnan Keskusliitto (SKSK), joka tunnetaan nykyisin Kirkkopalveluina. Malkavaara toimi tuolloin keräyksen johtajana.
– Kun lamaan liittyvät ilmiöt nousivat julkisuuteen, keräyksen ympärille syntyi kärjekäs keskustelu. Moni piti keräystä aivan hulluna ja korosti maksaneensa omat velkansa itse. Jouduin tv-kameroiden eteen selittämään keräyskohdetta.
Kansainvälinen lehdistö havahdutti Suomen poliittisen johdon siihen, että tilanne oli muuttunut vakavaksi.
- Mikko Malkavaara
Lamavuosien pitkäkestoisiin vaikutuksiin kuuluu myös se, että kirkko ryhtyi jakamaan vähäosaisille ruokaa. Muutokseen johtanut tapahtumasarja alkoi Malkavaaran mukaan vuonna 1993, kun kansainvälinen uutistoimisto teki jutun Pelastusarmeijan leipäjonosta Kalliossa.
Siihen asti Suomella oli ollut maine vauraana pohjoismaana, jonka sosiaaliturvaa pidettiin kattavana, mutta nyt maailmalle levisi uutinen maan nälkäongelmasta.
– Kansainvälinen lehdistö havahdutti Suomen poliittisen johdon ja median siihen, että tilanne oli muuttunut vakavaksi. Seurakunnat reagoivat tilanteeseen nostamalla diakonia-avustuksiin varattuja määrärahoja, Malkavaara sanoo.
Mikko Malkavaaran mukaan diakoniatyöntekijät havahtuivat jo 1980-luvulla siihen, että suomalaiset olivat jakautumassa A- ja B-kansalaisiin.
Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unionin jäseneksi. EU:n varmuusvarastoissa oli ruokaa, jota voitiin jakaa erityistukena köyhimmille ihmisille, ja tällaista apua tarjottiin myös Suomelle. Maa- ja metsätalousministeriö otti asiassa yhteyttä Juhani Veikkolaan, joka toimi kirkon diakonian ja yhteiskunnallisen työn johtajana, ja tarjosi ruoka-avun jakamista kirkon tehtäväksi.
Veikkola suhtautui ehdotukseen varauksellisesti, vaikka oli aikaisemmin sanonut lehtihaastattelussa, että suomalaisessa katukuvassa on pian pitkiä leipäjonoja.
– Osasin ennakoida tilanteen kehittymisen, koska sain jatkuvasti seurakuntien diakoniatyöstä tuoretta tietoa, Veikkola sanoo.
– Vastasin pyyntöön kieltävästi, koska katsoin, että EU-ruoan jakaminen ei ollut vastaus ihmisten tilanteeseen, vaan heidän auttamisekseen tarvittiin yhteiskunnan ratkaisuja. Yksikölläni ei ollut myöskään mahdollisuuksia palkata uutta henkilöä ruoka-apua koordinoimaan, koska kirkkohallituksen diakonian ja yhteiskunnallisen työn resursseja vähennettiin tuolloin merkittävästi.
Työttömät osoittivat mieltään eduskuntatalon edustalla vuonna 1995.
Suomen ensimmäinen seurakuntien ylläpitämä Ruokapankki aloitti toimintansa Tampereella vuonna 1995. Kuvassa Hämeenlinnan seurakunnan toimipiste.
Arkkipiispa John Vikström oli 1990-luvun jälkipuolella kirkon esittämän yhteiskuntakritiikin keskeinen ääni.
Vapaaehtoistyöntekijä Liisa Jokela järjesteli valmiiksi pakattuja ruokakasseja Myllypuron ostarin Ruokapankissa joulun alla 1996.
Pankki jota ei pitäisi olla
Maa- ja metsätalousministeriö oli sinnikäs ja lähestyi asiassa suoraan seurakuntia. Tässä vaiheessa Juhani Veikkola otti yhteyttä Mikko Malkavaaraan ja kysyi, voisiko SKSK ottaa ruoka-avun järjestämisen tehtäväkseen yhdessä seurakuntien kanssa. Järjestö vastasi myöntävästi.
Seurakuntien ruoka-avun verkosto alkoi kasvaa, mutta pian kävi ilmeiseksi, että avustuksiin varatut diakoniamäärärahat ja EU:n ruoka-apu eivät riittäneet kattamaan välitöntä avun tarvetta. Tampereen seurakuntien diakoniatyö alkoi kehittää mallia, jossa EU:n ruoka-avustukset ja kaupan alan yhteistyökumppaneilta saatava ruoka-apu koottiin yhteen. Silloinen diakoniajohtaja Antti Lemmetyinen sai idean radio-ohjelmasta, jossa kerrottiin Englannissa toimivista ruokapankeista (food bank).
Ensimmäinen kirkon ruokapankki avattiin syksyllä 1995, ja malli levisi nopeasti Tampereelta muihin seurakuntiin. SKSK tuki ruokapankkien kehittämistä kouluttamalla diakoniatyöntekijöitä ja osallistui työtapojen kehittämiseen. Seuraava askel otettiin vuonna 1997, kun ruokapankkitoiminnan laajentaminen koko maahan valittiin Yhteisvastuukeräyksen kohteeksi.
Keräyskohteen julkistamisen jälkeen Yhteisvastuukeräyksen toimisto sai puhelun valtioneuvostosta. Sosiaali- ja terveysministeri Terttu Huttu-Juntunen kutsui Malkavaaran ja Veikkolan selvittämään, mistä oli kyse.
– Ministeriössä oltiin ärtyneitä siitä, että kirkko oli viemässä Suomea kohti soppatykkiyhteiskuntaa. Tilanne oli kiinnostava, koska Veikkola ja minä ajattelimme hyvinvointivaltion roolista samansuuntaisesti ministeriön väen kanssa, Malkavaara sanoo.
Suora avustaminen tarkoitti armopaloja, jotka eivät olleet pitkän päälle kestävä ratkaisu.
- Juhani Veikkola
Ruokapankkien perustaminen sai sosiaali- ja terveysministeriön hyväksynnän, mutta toiminta herätti vastustusta myös diakoniatyöntekijöiden piirissä ja Yhteisvastuukeräyksen toimikunnassa.
– Olimme luoneet jotakin, mitä ei haluttu. Ruokapankit olivat välttämätöntä matalan kynnyksen sosiaalipolitiikkaa, mutta ymmärsimme, että ne olivat vain laastari, Malkavaara sanoo.
– Vastustajat sanoivat, että jos ruoka-apua aletaan järjestää, se jää pysyväksi. Juuri niinhän on käynyt, Veikkola toteaa.
Malkavaaran mukaan tarve ottaa kantaa yhteiskunnan jakautumiseen johti kirkon diakonisen viestin terävöitymiseen. Uuden tilanteen nähtiin vaativan sitä, että kirkko otti kantaa tarvittaessa voimakkaastikin.
– Hyväksyessään ruokapankkitoiminnan yhteisvastuukohteeksi keräyksen toimikunta edellytti, että samalla oli vaadittava toimenpiteitä myös yhteiskunnalta. Suora avustaminen tarkoitti armopaloja, jotka eivät olleet pitkän päälle kestävä ratkaisu. Kirkon piti pyrkiä vaikuttamaan siihen, millä tavalla esivalta toimii, Veikkola sanoo.
Juhani Veikkola toivoo kirkolta samanlaista dynaamisuutta, jota se osoitti 1990-luvun lamavuosina ja niiden jälkeen.
Kirkon kokoama Nälkäryhmä perustettiin vuonna 1998. Tarkoituksena oli vaikuttaa sosiaalipolitiikkaa koskevilla kannanotoilla suoraan köyhyyden syihin. Nälkäryhmän puheenjohtajana toimi silloinen Helsingin piispa Eero Huovinen.
Nälkäryhmään kutsuttiin edustajat kuudesta suurimmasta puolueesta, tärkeimmistä työmarkkinajärjestöistä ja muutamasta kansalaisjärjestöstä. Lisäksi muodostettiin Nälkäryhmän tekstejä valmisteleva asiantuntijaryhmä, johon kuului sosiaalipolitiikan tutkijoita ja kirkon asiantuntijoita.
Nälkäryhmä saavutti yhden tärkeän tavoitteensa keväällä 1999, kun puolueet sitoutuivat köyhyyden vähentämisen tavoitteeseen tulevasta hallituspohjasta riippumatta.
– Samana vuonna aloittaneen Paavo Lipposen toisen hallituksen ohjelmaan saatiin useita Nälkäryhmässä kehitettyjä kohtia, Veikkola sanoo.
Malkavaaran mukaan Eero Huovinen toimi Nälkäryhmän puheenjohtajana taitavasti ja huolehti siitä, että työskentely pysyi poliittisesti riippumattomana. Puheenjohtajaksi oli pyydetty ensin arkkipiispa John Vikströmiä, mutta tämä kieltäytyi tehtävästä monen yllätykseksi.
– Syy kieltäytymiseen selvisi myöhemmin: Vikströmin johdolla valmisteltiin evankelis-luterilaisen kirkon sosiaalioppia käsittelevää piispojen paastokirjettä, ja hän katsoi, että ei voinut olla samaan aikaan mukana toisessa prosessissa.
Piispojen sosiaalieettinen kannanotto Kohti yhteistä hyvää julkaistiin maaliskuussa 1999 Vikströmin jäätyä eläkkeelle. Malkavaaran mukaan piispojen esittämä markkinaliberaalin ajattelutavan kritiikki sai ymmärrystä poliittisesta vasemmistosta, mutta porvarillinen Suomi tuomitsi kannanoton.
– 1990-luvun jälkipuoliskolla kirkon kannanotoissa esitettiin voimakasta kritiikkiä uusliberaalia talouspolitiikkaa ja arvoja kohtaan. Arkkipiispa John Vikström oli tämän mielipiteen keskeinen äänitorvi. Häntä seuranneen Jukka Paarman kannanotoissa sosiaalieettinen linja pysyi samana, mutta silloin se ei enää hätkähdyttänyt.
Amanda Hiekkataipaleen mielestä kirkolla olisi välineitä kansanliikkeen rakentamiseen, mutta tahtotila on hukassa.
Laman lasten sukupolvi oppi selviytymään
Malmin seurakunnan yhteisödiakoni Amanda Hiekkataipaleen lapsuusvuosina lama oli läsnä monella tavalla, mutta kokonaiskuva noista ajoista on syntynyt vasta jälkeenpäin.
– Ajatus, että olimme laman lapsia, on iskostunut osaksi sukupolveni itseymmärrystä. Opimme jo pienenä, että asiat ovat epävarmoja ja elämässä tapahtuu asioita, joihin ei ole valmistauduttu, mutta niistä on vain selviydyttävä.
Lamaan liittyy esimerkiksi lapsuuden muistikuva siitä, että Hiekkataipaleen isä oli paljon kotona hänen kanssaan. Isä oli jäänyt työttömäksi, mutta teki keikkatöitä muun muassa Elannon pulla-auton kuljettajana. Äiti työskenteli perushoitajana.
Puistolassa asuvan työväenluokkaisen perheen talous oli välillä tiukilla, mutta kurjuutta ja köyhyyttä Hiekkataipale ei ole kokenut. Duunaritausta näkyi ja kuului kotona monella tavalla, ja hän muistaa olleensa neljävuotiaana mukana silloisen työtaistelutoimen lakkovahtina.
– Taloudellinen eriarvoisuus ei kuulunut lapsen sanavarastoon, mutta näin, miten eri tavalla lama-aika vaikutti perheiden elämään. Jonkun kaverini vanhempi teki itsemurhan, toisen perhe selviytyi ilman erityisiä heilahteluita.
Jo valmiiksi hauraassa asemassa olevia pelottaa nyt enemmän kuin aikaisemmin.
- Amanda Hiekkataipale
Nykyisessä diakonin työssään Hiekkataipale näkee läheltä, miten elinkustannusten nousu osuu vähäosaisiin. Hän odottaa huolestuneena, mitä hallituksen tavoite puolittaa toimeentulotuen saajien määrä tarkoittaa sen varassa eläville työkyvyttömille ihmisille.
– Jo valmiiksi hauraassa asemassa olevia pelottaa nyt enemmän kuin aikaisemmin. Juuri äsken asiakastapaamisen viimeiset sanat olivat ”Mitäköhän tästä tulee, kun kaikki kallistuu ja hallituksen leikkaukset tulevat voimaan”.
Hiekkataipaleen mielestä kirkon pitäisi olla radikaalin lähimmäisenrakkauden kansanliike, joka vahvistaa ja joukkoistaa paikallisia ääniä ja nostaa vähäosaisten kysymyksiä ministerien ja kaupunkien päättäjien pöydille.
– Kuulen paljon kertomuksia siitä, miten ihmiset pyytävät apua lastensuojelulta, sosiaalityöltä tai psykiatrian poliklinikalta, mutta todella harvoin kuulen, että joku on saanut sellaista apua, jota tarvitsee.
– Kirkolla olisi välineitä kansanliikkeen rakentamiseen, mutta tällä hetkellä tahtotila on hukassa. Jos jätämme puhumatta hauraassa asemassa olevien puolesta, sekin on arvovalinta.
Koneen säätiön rahoittama tutkimushanke selvittää parhaillaan, miten ruoka-avun jakamisesta voitaisiin luopua. Hanketta johtavan Anna Sofia Salosen mukaan köyhät ihmiset on viime vuosina valjastettu ruokahävikin vähentämisen välineiksi. Lue lisää täältä.
Lähteinä on käytetty Mikko Malkavaaran artikkeleita Diakonian, teologian ja diakonian teologian murrokset (Kirkonkirjat köyhyydestä, Kirkkopalvelut 2000) sekä Diakonian muutos alkoi jo ennen lamaa (Diakonian tutkimus 1/2007). Lue piispojen Kohti yhteistä hyvää -kannanotto hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudesta (1999) täältä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Valtaosa diakoniatyöntekijöistä uskoo eriarvoisuuden lisääntyvän, paljastaa tuore kysely
AjankohtaistaDiakoniatyöntekijät pelkäävät, että toimeentulotukea saavien määrä ja asunnottomuus kasvavat hallituksen suunnittelemien toimien seurauksena.
