Gurun opissa: Kipeän asian sanominen ääneen helpottaa oloa

Gurun opissa: Kipeän asian sanominen ääneen helpottaa oloa

Sinun pitää sanoa, mikä sinua vaivaa, neuvoi isä Zenon ahdistunutta nuorta munkkia.

Erämaaisien ja -äitien luokse tultiin usein pitkienkin matkojen takaa hakemaan neuvoa elämänkysymyksiin. Niin teki myös 400-luvulla Egyptissä elänyt nuori munkki, joka oli kuullut isä Zenonista ja siitä, miten tämä oli auttanut monia vapautumaan heitä vaivaavista ajatuksista.

Nuoren miehen oli paha olla, ja häntä oli ahdistanut jo pitkään. Monesti hän oli ollut lähdössä puhumaan asiasta vanhalle munkille. Mutta aina kun hän oli lähdössä, hän kuuli sisäisen kiusaajan sanovan itselleen: ”Sinähän tiedät jo, mitä tehdä. Käyttäydy sen mukaan, mitä olet lukenut. Miksi mennä ja järkyttää vanhaa miestä?”

Aina kun hän jänisti ja päätti kääntyä takaisin, ristiriitainen olo vain paheni.

Kerran toisensa perään hän oli jo valmis menemään ja kertomaan isä Zenonille kaiken, mutta sitten häntä alkoi hävettää liikaa ja hän pyörsi päätöksensä. Tai hän tukeutui rationaalisiin verukkeisiin: ”Koska tiedän, miten voin parantaa itseni, mitä mieltä on puhua siitä?”

Lopulta hän sai mennyksi isä Zenonin luokse. Tervehdittyään tulijaa tämä puhui nuorelle munkille kannustavasti ajatusten puhdistamisesta ja sielun pelastamisesta. Munkkia alkoi kuitenkin hävettää eikä hän saanut sanotuksi, mikä häntä vaivasi. Hän pyysi vain siunausta.

Isä Zenon nousi, lausui siunauksen ja meni jo ovelle avatakseen sen. Munkki tuli perässä ja kamppaili mielessään, pitäisikö hänen puhua.

Silloin Zenon kääntyi ja sanoi: ”Mikä sinua vaivaa? Enkö minäkin ole ihminen?” Nuoren munkin silmät täyttyivät kyynelistä ja hän lankesi Zenonin jalkoihin. Sieltäkin hän vielä sanoi: ”Kyllä sinä tiedät, mikä minun on. Mitä hyötyä on puhua siitä?”

Ei aina ole yksinkertaista puhua omista elämänvalinnoistaan ja niihin liittyvistä tunteista ja pettymyksistä.

”Sinun pitää itse sanoa minulle, mikä sinua vaivaa”, Zenon vastasi. Vaivautuneena munkki alkoi kertoa, mistä oli kyse.

Olennaista tarinassa ei ole se, mikä nuorta munkkia painoi: oliko se syyllisyys, häpeä tai himo, vai kenties toive tai kaipuu? Olennaista on se, että hän alkoi puhua olotilastaan ääneen ihmiselle, johon vihdoin uskalsi luottaa. Näin hänen taakkansa keveni ja olonsa parani.

Isä Zenon oli tuolloin jo vanha mies. Elämä oli tehnyt hänestä hyvän rinnalla kulkijan. Kun joku tuli hänen luokseen, hänellä oli malttia odottaa ja kannustaa. Hän ei antanut liian nopeita neuvoja. Hän tiesi, miten omat tulkinnat toisen asioista rajoittavat näkemistä. Etukäteen ei tiedä, mikä toista vaivaa.

Hän tiesi myös, miten vaikeaa on avata sisimpäänsä toiselle ja miten arkoja ihmiset ovat puhumaan mieltään painavista asioista. Eikä aina ole yksinkertaista puhua omista elämänvalinnoistaan tai haaveistaankaan ja niihin liittyvistä tunteista ja pettymyksistä.

”Emmekö kumpikin ole ihmisiä? Etkö vihdoin sanoisi, mikä sinun on?” Nämä eivät ole kaikkitietävän gurun rutiinikysymyksiä, vaan rinnalla kulkijan, kanssavaeltajan, myötätuntoisia kysymyksiä. Sellaisia me kaipaamme.

Mistä löydän kuuntelijan?

Seuraava harjoitus voi auttaa, kun mietit, mistä löytyisi ihminen, joka ymmärtäisi sinua ja jolle voisit puhua valinnoistaisi ja kipeistä asioista.

Hakeudu rauhalliseen paikkaan, ­istu hetki hiljaa ja sulje silmäsi. Palauta mieleesi hetkiä, jolloin olet puhunut sellaisen ihmisen kanssa, joka kuunteli ja ymmärsi sinua. Hän voi olla äitisi tai isäsi, isovanhempasi tai sisaruksesi, opettajasi, ystäväsi tai naapurisi tai vaikka vain kerran tapaamasi tuntemattomaksi jäänyt ihminen.

Kuvittele, että keskustelet hänen kanssaan ja kerrot hänelle asiasi. Mitä sanot hänelle? Mitä hän vastaa? Mitä sinussa tapahtuu? Mikä auttaa sinua? Miltä tuntuu puhua mielessäsi olevasta asiasta hänelle?

Miten hän sinua rohkaisee, mitä neuvoo, kenen luokse hän sinua ohjaa?

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi