Gurun opissa: Erämaaäiti Saara opettaa, että kiire ja melu ovat sisäisen matkan vihollisia

Gurun opissa: Erämaaäiti Saara opettaa, että kiire ja melu ovat sisäisen matkan vihollisia

Naiset hakeutuivat erämaahan miesten lailla, vaikka heidän puheitaan on säilynyt paljon vähemmän.

”Jos rukoilisin Jumalaa, että kaikkien ihmisten pitäisi arvostaa käytöstäni, löytäisin pian itseni katuvana jokaisen ovelta. Mieluummin rukoilen, että sydämeni olisi puhdas kaikkia kohtaan.”

Näin sanoi rohkea ja itsetietoinen nainen, joka oli yksi harvoista nimeltä tunnetuista erämaaäideistä. Hän asui Niilin yläjuoksulla 300-luvulla. Asumuksena hänellä oli yksinkertainen kammio joen rannalla. Siellä hänellä oli karkea matto, muutama savimuki ja jokunen kirja. Hän söi yksinkertaisesti ja pukeutui vaatimattomasti, aivan kuten lähikylien maalaiset.

Hän ei alistunut siihen rooliin, mikä hänelle oli naisena tarjolla kotonaan ja seurakunnassaan. Tarvittaessa hän antoi miehille sanan sanasta, ja pysyi valitsemallaan tiellä. Toisia hän ei kuitenkaan taivuttanut omalle tielleen, vaan jätti heidät rauhaan.

Nainen oli nimeltään Saara. Hän oli monien muiden naisten lailla lähtenyt etsimään erämaasta vapautta, itsenäisyyttä ja yhteyttä Jumalaan samoihin aikoihin, kun kristinuskosta oli tullut Rooman valtakunnassa hyväksytty uskonto ja vähitellen sen virallinen uskonto.

Siihen saakka marginaalissa eläneet kristityt olivat kokoontuneet enimmäkseen kodeissa. Näissä kodeissa kokoontuneissa seurakunnissa naisilla oli vahva asema. He saattoivat toimia seurakunnan johtajina, opettajina ja diakoneina, elää askeetteina ja toimia profeettoina. Alkuaikoina naisia toimi jopa apostoleina. Kun kristinuskosta tuli valtauskonto ja virkarakenne vakiintui ja miehistyi, naisten liikkumatila väheni. Erämaayhteisöt antoivat naisille uuden mahdollisuuden.

Mitä likemmäksi ihminen pääsee Jumalaa, sitä enemmän hän avautuu lähimmäisille.

Henkilökohtaisessa elämässään Saara tavoitteli sydämen yksinkertaisuutta. Ulkonaisesti se näkyi siinä, miten vähän hän omisti. Sisäisesti siinä, että kaikki mitä hänellä oli, oli Jumalassa. Saara tiesi, että kiire, väkijoukot, melu ja vallan kiihko ovat sisäisen matkan pahimpia vihollisia. Erämaassa maine, menestys ja pyhyyden tavoittelu eivät paljon merkinneet.

Erämaan hiljaisuudessa hän oppi: Vain sillä on merkitystä, että on yhteys Jumalaan ja omaan sisimpään sen keskellä, mitä kulloinkin on tekemässä. Kun aina uudestaan toi sen, mikä hallitsi omaa mieltä, ajatuksia ja sydäntä, Jumalan parannettavaksi, elämän suunta kääntyi.

Mitä likemmäksi ihminen pääsee Jumalaa, sitä enemmän hän avautuu lähimmäisille. Saaran luokse hakeutui monenlaisia etsijöitä, avuntarvitsijoita, uteliaita ihmettelijöitä ja niitä, joilla ei enää ollut mitään muuta paikkaa, mihin mennä. Erämaassa vieraanvaraisuus oli elinehto, oli tulija kuka tahansa.

”On hyvä antaa almuja ihmisille, vaikka se olisi tehty ihmisten mieliksi, sillä se on joka tapauksessa Jumalalle mieliksi”, Saara sanoi.

Me mietimme avuntarvitsijoiden motiiveja ja sitä, keitä kuuluu auttaa ja kuka on apumme arvoinen. Meillä voi olla erilaisia motiiveja. Saara ja hänen ystävänsä eivät niitä miettineet. He pitivät huolta toisistaan ja niistä, jotka heidän ovelleen tulivat, syitä kyselemättä. Niin voi toteuttaa Jumalan tahdon. Niin voi vastaanottaa Kristuksen. Niin voi tunnistaa oman ja toisen osattomuuden.

Jumala, myötätuntosi sulattaa minut

Elävä Jumala,

sinussa kohtaan kaiken.

Sinussa näen kaiken, mitä pelkään, mistä en vielä uskalla päästää irti

ja mitä väistelen.

Sinun myötätuntosi sulattaa ja pehmittää minut.

Anna sen näkyä siinä, mitä teen ja miten olen toisten kanssa.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää:

Kommentoi