Tyko Sallisen teos Hihhulit kuvaa uskonnollisen hurmoksen vallassa olevia ihmisiä.
Hih-huh! huusi hihhuli – Kolme sanaa, joiden juuret ovat kirkon liepeillä
Armon vuonna 1873 Suomalainen Wirallinen Lehti tiesi kertoa ”willi-uskolaisten eli hihhulien lahkokunnasta”. Hieman naljaileva nimitys ”hihhuli” on ääntä jäljittelevä eli onomatopoeettinen sana, joista filosofian tohtori Jeongdo Kim kertoo kirjassaan Äänestä sana, sanasta merkitys (Aviador 2026).
Vesi ei pelkästään solise, vaan se voi myös lorista, loiskia, tihkua tai pulputa. Tuuli puolestaan saattaa humista, mutta myös suhista, joskus jopa ujeltaa. Tällaisia onomatopoeettisia eli ääntä jäljitteleviä sanoja löytyy kauniista kielestämme paljon. Monet niistä ovat vanhaa perua ja kertovat siitä, miten esivanhempamme ovat kuunnelleet omaa ympäristöään.
Joitain ääniä kuvataan kielissä lähes samalla tavalla kaikkialla maailmassa. Tällainen on esimerkiksi paratiisissa pahaa, viettelyä ja kiusausta edustaneen käärmeen sihinä, jota useimmissa kielissä jäljitellään äänteillä sss tai hshs. Raamatussa Eedenin puutarhan käärme tosin esitetään fiksumpana, ihmisten kieltä puhuvana, eikä niinkään luonnollisia ääniä päästävänä eläimenä.
Uskonnollinen hurmos synnytti sanan hihhuli
Ääneen perustuvat sanat kuvaavat tapahtumia ja ilmiöitä, mutta äänet ovat antaneet nimensä myös ääntä tuottaville olennoille ja esineille. Äänen perusteella on syntynyt muun muassa uskonnollisen hurmoskokouksen kiihkomielistä osallistujaa kuvaava, jokseenkin halventava nimitys hihhuli. Kieliasultaan hihhuli on poikkeuksellinen, sillä se lienee ainoa yleiskielinen sana, jossa on peräkkäin kaksi h-kirjainta.
Stadin slangin etymologisen sanakirjan mukaan hihhuli juontuu ”herätyskokouksissa hoetusta hih huh -huudosta”. Sanan ensiesiintyminen on jäljitetty vuoteen 1873, jolloin Suomalainen Wirallinen Lehti ja Suomenlehti julkaisivat uutisen ”willi-uskolaisten eli hihhulien lahkokunnasta”. Missään kirjoituksissa sitä ei ole suoraan mainittu, mutta lahkolla on ilmeisesti viitattu lestadiolaiseen herätysliikkeeseen, jonka kokoontumisissa esiintyi voimakasta hurmoksellisuutta, liikuttumista, hyppimistä ja äänekkäitä ”hih-huh” -huutoja.
Kellot kumisevat ja kilahtelevat ja urkupillien pauhina vie toiseen maailmaan
Onomatopoeettiset sanat voi jakaa kahteen pääryhmään: elollisten olentojen ääntelyyn ja elottoman luonnon tuottamiin ääniin. Hyviä esimerkkejä elottomien asioiden tuottamista äänistä ovat ihmisten tekemien esineiden ja materiaalien, kuten metallien ja lasin aiheuttamat äänet.
Ovatkohan juuri kirkon liepeiltä saaneet alkunsa vaikkapa suuren kellon matalaa kaikua kuvaava kumista ja selkeästi kirkkaampia ääniä ilmentävät kilahtaa tai helkyttää. Urkupillit ja niiden pauhina voivat viedä kuulijansa ajatukset pois arkitunnelmasta. Pauhina on tyypillinen onomatopoeettinen johdos eli koostuu ääntä jäljittelevästä sanavartalosta (pauh-) ja johtimesta (ina).
Pilli-sana pohjautuu sanana myös sen aiheuttamiin ääniin ja on samaa perua kuin verbi pillittää. Verbi jäljittelee niin nykysuomessa kuin muissakin itämerensuomalaisissa kielissä kimeää itkemisen ääntä. Sanan on joskus arveltu olevan laina ruotsista (ruot. spel, ”peli, soitto”), mutta todennäköisemmin sana on syntynyt äänen jäljittelystä.
Lähteenä on käytetty Jeongdo Kimin teosta Äänestä sana, sanasta merkitys (Aviador Kustannus 2026)
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Lika paljastaa, mistä myöhäiskeskiajan ihmiset ripittäytyivät papille – Kirsi Vikmanin tutkimuksessa kohtasivat kirkkohistoria ja bioteknologia
Ajankohtaista HengellisyysMyöhäiskeskiajalla käytettyihin rippikirjoihin ei merkitty, mistä kahdenkeskisissä keskusteluissa puhuttiin, mutta jotkut sivut ovat selvästi muita käytetympiä.
