null Urbaanit löytöretkeilijät kävivät hylätyssä kappelissa kuin aaveet

Urbaanit löytöretkeilijät kävivät hylätyssä kappelissa kuin aaveet

Hylätyn leirikeskuksen kappeliin on parkkeerattu auto. Löytöretkeilijän mottona on: ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä.

Vuonna 1911 Roald Amundsen iski lipun Etelänavan jäähän.

Mutta mitä löytöretkeilijä voi löytää vuonna 2017? Urban Exploration -harrastamisen aloittamista ei helpota, että monet harrastajat välttävät julkisuutta eivätkä kerro kohteiden sijainteja. Sen sijaan puhutaan vähäeleisesti "urbaanista tutkimusretkeilystä" ja "kohteiden etsinnästä".

Aloitan tutkimalla jo löydettyjä kohteita ja niistä otettuja valokuvia. Pidän silmät auki. Viikon etsinnän jälkeen teen löydön.

Kun vihdoin näkee kohteen siintävän ensi kertaa edessään, kokee lapsekasta riemua. Avonaista suurta pihaa reunustaa joukko rakennuksia, joissa ei ole ristin sielua. Keskellä näen kaksi lahoa tolppaa, joiden väliin oli joskus pingotettu lentopalloverkko. Heinikossa pilkottaa verkon riekaleita.

Harrastaja vierailee paikalla kuin aave

Hylätyllä paikalla on vaikutus mieleen.

Jantso Jokelin huomauttaa kirjassaan Matkaopas ei-minnekään (Sammakko 2012), että autioissa paikoissa on jotain kirkollista ja kauhistuttavaa. Hän kirjoittaa hylätyistä paikoista "yksinäisyyden temppeleinä".

Urbaanien löytöretkeilijöiden motto on: ota vain valokuvia, jätä vain jalanjälkiä. Se viittaa siihen, että harrastaja on aave, joka vierailee kohteessa huomaamatta.

Pyhän kokemus on läsnä autiudessa. Suljen silmäni ja kuulen huutoja menneisyydestä, naurua, lasten kiljahduksia, pastorin saarnan. Seison kohdassa, jossa aavistan iltahartauksia pidetyn.

Ristin juurella tarkastelen sen takana sijaitsevaa modernistista rakennusta, joka näyttää olevan verrattain hyvässä kunnossa. Ovi avautuu narahtaen.

Laulukirjat ja Raamatut on unohdettu saliin

Yritän vastata kysymykseen "mitä tässä oli". Kohde kertoo tarinansa pala palalta. Siellä täällä ympäri leirikeskusta on levällään tekstinpätkiä ja riekaleita, jotka auttavat kokoamaan palapelin. Raamattujen ja laulukirjojen selkämyksiin on kirjoitettu tervehdyksiä ja päivämääriä. Riparilla 4.6.1980. Aatu & Jari, mekin oltiin täällä.

Joku on piirtänyt hakaristin Raamatun kylkeen. Näen, missä leiriläiset paistoivat makkaraa. Paikoin näyttää kuin elämä olisi yhtäkkiä pysähtynyt still-kuvaksi. Lattialla lojuu minimessun ohjelma: alkulaulun jälkeen laulettiin synnintunnustus ja synninpäästö. Sitten seurasi kiitosvirsi ja saarna.

Kappeliin johtavan käytävän seinässä näkyvät ainoat kohtaamani vandalismin jäljet: seinällä on kovettunutta ihmisen kakkaa.

Avonaisessa komerossa on pursuileva laatikko.

Sadat kortit ovat laatikossa siisteissä nipuissa. Ne esittävät leirikeskusta eri kulmista silloin, kun se vielä eli parempia päiviään. Ajatus varmaankin oli, että leiriläiset saivat lähetellä tervehdyskortteja kotiin. Korteissa esittäytyy valoisa, auringonpaisteinen kappeli risteineen ja hoidettuine puutarhoineen. Nuoriso pelaa pöytätennistä.

Kortin julkaisijaksi kerrotaan Vanhankirkon seurakunnan virkistyskotiyhdistys.

Käyttöaste laski, remonttia kaivattiin

Penkomisen jälkeen selviää, että yhdistys perustettiin vuonna 1957. Sen tehtävä oli tukea huolto- ja kesäkoteja, jotka oli tarkoitettu Vanhankirkon jäsenille. Samana vuonna yhdistys osti talvihuvilan, johon liitettiin myöhemmin vielä alueita.

Paikka oli alun perin kaupunkilaisille tarkoitettu kesäkoti. 1960-luvulla Helsingin keskustassa sijaitsevan seurakunnan järjestämät ulkomaanmatkat tuottivat ylijäämää, mikä käytettiin tämän leirikeskuksen muihin rakennuksiin. Helsingin keskusta oli tuohon aikaan vielä asuntovaltaista aluetta, ja Vanhankirkon seurakunnassa oli 1950-luvun lopulla yli 25 000 jäsentä.

Rippikoululeirejä oli vaikea mahduttaa olemassa oleviin paikkoihin Helsingissä. Kaupungin ulkopuolella sijaitseva leirikeskus oli myös ratkaisu tilaongelmaan.

Seison nyt 1962 rakennetussa päärakennuksessa. Kappeliin, joka kerran vihittiin sakraalitilaksi jumalanpalveluskäyttöön, on ajettu auto. Katselen auton oven läpi kirkkosalia ja veistelen mielessäni vitsiä drive-in-kirkosta. Uuden aikakauden merkkinä seinustoilla on viitteitä kännykkäbisneksestä, haalistuneita mainoskuvia, joissa itsevarmat uraohjukset näpelöivät Nokioitaan – juuri siinä kohdassa, jossa alttarilla joskus oli tapana polvistua rukoilemaan.

Toiminnan loppumiseen 1990-luvun lopulla vaikutti raha. Käyttöaste oli kustannuksiin verrattuna alhainen ja paikka olisi vaatinut kunnostamista. Leiriolosuhteet ulkovessoineen koettiin alkeellisina. Vuonna 1999 Vanhankirkon seurakunta liitettiin Tuomiokirkkoseurakuntaan, joka ei halunnut jatkaa paikan ylläpitoa.

Leirikeskuksen osti omaan käyttöönsä Suomen Luterilainen Evankeliumiyhdistys, joka myi sen keväällä 2007 yrittäjälle. Nykyinen yrittäjäomistaja ei halua kunnostaa leirikeskusta.

Katto on romahtanut, paperit homehtuneet

Kohteiden tutkiminen voi olla vaarallista. Sen huomaan viimeistään tullessani leirikeskuksen vanhimpaan rakennukseen, joka aikanaan tunnettiin nimellä punainen talo. Katto on osaksi romahtanut lahojen kattoparrujen annettua periksi. Myös saunan katto on romahtanut. Saunan edessä heinikossa näkyy muistoja rantaelämän riemuista: uimarenkaassa lukee Mallorca.

Siellä täällä voi vielä havaita menneen elämän jälkiä. Jokainen askel on jännitysnäytelmä, jossa putoaminen syvyyteen odottaa. Kaikki täällä tuijottaa kuin pysähtyneenä odottaen hiljaista kuolemaa, haalistuneet Disney-hahmot nauravat lasten lelukoskettimien kyljessä. Vanhat nuket ja lelut tuijottavat epätodellisina vasten tulijaa todistaen leikin loppumisesta.

Vietän monta tuntia hylätyssä leirikeskuksessa aistimassa tunnelmia, selailemassa papereita, joissa tuoksuu kostea home. Vaikka tiedän, etten ole täysin tyhjentänyt leirikeskuksen tarinaa, olen iloinen tultuani osaksi sitä.

Juttua varten on haastateltu Tuomiokirkkoseurakunnan työntekijöitä.

Jaa tämä artikkeli:

Lue lisää: