Juha Pekka Tapani Heikkinen voitti kymmenen vuotta sitten katusoiton suomenmestaruuden.
Juha Heikkinen muistetaan kymmenen vuoden jälkeenkin katusoiton suomenmestarina – ”Sydämeltäni olen ikuisesti katusoittaja”
Juha Pekka Tapani Heikkinen kehottaa ihmisiä esiintymään kadulla, sillä taiteilijuuteen ei tarvitse pyytää muilta lupaa.
Kitaransa kanssa kadulla esiintyessään Juha Pekka Tapani Heikkinen tapaa monenlaisia ihmisiä. Vanhukset antavat euroja, jotkut kävelevät ohi, osa on tyytyväisiä saadessaan juttuseuraa.
– Katusoittaja voi olla jollekulle ainoa ihminen, johon hän sinä päivänä saa kontaktin, Heikkinen pohtii.
Katu on Juha Heikkiselle sellainen areena, jossa taiteellinen ilmaisu on täysin omissa käsissä. Toisin kuin tilatuilla sisäkeikoilla, ihmiset virtaavat kaduilla ohitse eikä heidän jatkuvasta viihdyttämisestä tarvitse ottaa paineita.
Heikkinen lähti kymmenen vuotta sitten kaduille, sillä taide kuuluu hänen mielestään kaikelle kansalle.
– Minua ärsytti ajatus, että taide tapahtuisi joissakin kammioissa, tiettyjen piirien kesken. Tahdoin perustaa bändin ja tehdä kansan taidetta. Kukaan ei tullut minua laulajaksi kyselemään, joten aloin tehdä biisejäni itse. Minulle ainoa tapa niiden esittämiseen oli lähteä kadulle soittamaan, Heikkinen muistelee.
Heikkisen päivän aikana soittamat rahat riittivät uran alussa kassilliseen ruokaa.
Ura katusoittajana lähti lennokkaasti käyntiin. Kesällä 2011 lehdet kirjoittivat miehestä ja kitarasta, jotka peittosivat katusoiton suomenmestaruuskilpailuissa viisi yhtyettä. Suitsutusta tuli omista kappaleista ja niiden ympärille rakennetusta performanssista, jonka tavaramerkkejä olivat hallitun kiusalliset tilanteet ja mojovat herjat. Tarinalliset, punk-henkiset kappaleet heijastelivat tuolloin kaksikymmentäviisivuotiaan miehen elämän aiheita: aikuistumista, työelämän realiteetteja, yhteiskunnallisia muutoksia ja rakkautta.
– Silloin oli aivan hillitön tarve tuoda asioita itsestä ulos. Minulta tietyllä tavalla puuttuu sellainen geeni, joka käskee miettimään, mitä muut minusta ajattelevat. Siitä katusoittajuudessa on kyse: heittäytymisestä ja itsensä alttiiksi laittamisesta.
Kesällä 2016 Juha Pekka Tapani Heikkinen katusoitti itsensä Hangosta Nuorgamiin.
Heikkisen musiikki kasvoi vuosien varrella miehen mukana. Akustinen, punk-henkinen soitanta siirtyi vuosien varrella kaduilta studioihin. Tuolloin Heikkisen ympärille muodostui uusia kokoonpanoja, ja keikkapyyntöjä alkoi tulla ympärivuotisesti.
– Vaikka en enää ehtinyt soittaa kaduilla, olen iloinen, että musiikkini kehittyi tuotetumpaan suuntaan. Huomaan tosin, että yhä minut muistetaan katusoittajana.
Heikkinen ei ole missään nimessä lopettanut katusoittamista. Aina kun mielenkiintoisia katusoittotilaisuuksia tulee, on katusoiton kymmenen vuoden takainen suomenmestari tavattavissa.
– Sydämeltäni olen ikuisesti katusoittaja. Jos menet tuonne isoon maailmaan, niin siellä on katutaiteilijoita, tanssijoita ja teatteria joka kadunkulmassa, enemmän kuin Suomessa. Täällä on kuitenkin täysin laillista esiintyä kaduilla. Jos jollakulla on tunne, että haluaa päästä toteuttamaan itseään, niin ei siihen tarvitse kysyä lupaa keneltäkään.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Edu Kettusen muistojen Martinlaaksossa sataa aina – ”Vantaassa on hiukan alakuloista romantiikkaa”
Hyvä elämäMusiikintekijä Edu Kettunen ei hyppää pippaloissa, vaan viihtyy maaseudun rauhassa.
