Dramaturgi Henriikka Himma (vas.) ja Helsingin tuomiokirkon pappi Anu Rask ovat surullisia Alppilan kirkon kohtalosta. “Kirkko on epäkaupallinen tila, mihin voi vaan tulla ilman, että välttämättä maksaa mitään. Alppilan seurakuntatalo oli paikallisille tärkeä kokoontumis- ja harrastuspaikka”, Anu Rask sanoo.
Kaupunkiteologi ja teatterintekijä peräänkuuluttavat pyhiä tiloja kaupunkiin – ”Kirkonpenkeissä kiteytyy myös luterilaisen kirkon ongelma”
Istutimme kaupunkiteologin ja teatterintekijän keskustelemaan pyhistä tiloista ja niiden merkityksestä.
Alppilan seurakuntakeskuksen aulassa istuu kaksi ihmistä. He eivät tunne toisiaan, mutta kumpikin tuntee Alppilan kirkon betonielementtiseinät perin pohjin. Molemmat ovat asuneet kirkon lähellä ja osallistuneet seurakunnan tapahtumiin tilan ollessa vielä käytössä.
– Selvisi, että me ollaan oltu täällä samassa tiedotustilaisuudessa kirkon tilanteesta, dramaturgi Henriikka Himma sanoo.
– Lopetin käymisen niissä, kun ne olivat niin surullisia. Kun rahaa ei ole ja tilanteelle ei voinut enää tehdä mitään, pastori Anu Rask muistelee.
Yhdistäviä tekijöitä löytyy enemmänkin. Molempia kiinnostavat pyhien tilojen arkkitehtuuri ja niiden erityisyys kaupunkiympäristössä. Tyhjäksi jäänyt aulatila herättää molemmissa muistoja ajasta, jolloin paikka oli vielä päivittäisessä käytössä.
Helsingin tuomiokirkkoseurakunnan pappi Anu Rask hymyilee haikeasti.
– Teimme tähän aulaan brunssipaikan ja sisustimme tilan. Valitsin nämä lamput ja olin aktiivina, kun tuohon seinään tehtiin muraali. Olin täällä myös töissä suntiona.
Nyt Rask tekee Helsingin yliopistolle väitöskirjaa kaupunkiteologiasta. Alppilassa ja myöhemmin Myyrmäessä kirkon väistötilassa työskentely sai hänet kiinnostumaan kirkon tiloista ja niiden merkityksistä.
Raskia vastapäätä istuvalle dramaturgi Himmalle kirkko on tällä hetkellä paikkasidonnaisen taideteoksen työpiste.
– Treenaamme parhaillaan tuolla kirkon puolella näyttämöesseetä, jonka olen kirjoittanut aika suorassa suhteessa tähän kirkkoon.
Himman teos Sakraaliesseet pohjautuu hänen kirjoittamaansa samannimiseen kirjaan. Teos on osa Runokuu-kirjallisuusfestivaalin ohjelmistoa. Kirkkoon tehtävä teos yhdistää esitystaidetta, näyttämöesseetä, tanssia ja urkumusiikkia.
– Olemme täällä rapistuvan rakennuksen äärellä. Kirkkosali on akustiikan kannalta varsin haastava tila. On ollut kiinnostavaa oivaltaa, mihin käyttötarkoitukseen se on rakennettu. Siellä kuuluu resitoida tai käyttää musiikkia tai istua hiljaa, mutta siellä ei ole tarkoitus vaikka jutella. Joudumme tekemään esitystä niin sanotusti tilaa vastaan.
Moderneja betonikirkkoja puretaan ja suljetaan
Sakraaliesseet -teos kysyy, missä voimme kokoontua yhdessä käsittelemään eksistentiaalisia ja kosmisia elämänkysymyksiä, joissa ilo ja suru ovat läsnä. Esityspaikka Alppilan kirkko on esimerkki laajemmasta ilmiöstä: lukuisat 1960–90-luvuilla rakennetut modernit kirkot puretaan rakenteellisten ongelmien vuoksi tai suljetaan vähäisen käytön vuoksi.
Dramaturgi ja työryhmän koollekutsuja Henriikka Himma on kiinnostunut siitä, miten yksityinen lukemisen kokemus voidaan tuoda muiden luokse, jaettuun tilaan. Lisäksi häntä kiehtovat purettavat tilat ja moderni arkkitehtuuri.
– Aiemmin valmistimme purkutuomittuun Pasilan RTI-taloon esityksen I was living in a strange place. Silloin työryhmämme tutustui betoni- ja elementtirakentamiseen arkkitehti Kaisa Karvisen johdolla. Kävimme vähän niin kuin arkkitehtuurin perusopinnot.
– Alppilan seurakuntatalon kaltaisia matalakattoisia betonielementtirakennuksia puretaan hirveää vauhtia tällä hetkellä.
Suurin osa Suomen rakennuskannasta on nauhaikkunaisia ja betonielementtirakennuksia. Betonin valmistaminen vaatii korkeita kuumuuksia ja runsaasti energiaa.
– Sääli, että näitä puretaan surutta ja näiden rakennusjätteille ei tehdä juuri mitään. Se on ekologisen kriisin näkökulmasta kestämätöntä, Himma pohtii.
”Pyhä tila voi olla kokemus. Sen voi kokea luonnossa, kirjan tai taiteen äärellä. Pyhä tila voi olla vaikka avanto. Ehkä ihmiset kokevat, että pyhä on jotain arjesta irrallaan olevaa. Jotain sellaista, missä pääsee kosketuksiin itsensä ja eksistentiaalisten kysymysten kuten Jumalan kanssa”, Anu Rask pohtii.
Virastosta tuli pyhä tila, kirkko muuttui ravintolaksi
Uskonnot ja niiden harjoittaminen ovat aina kiinnittyneet paikkoihin ja tiloihin. Entä kun paikka poistuu?
– Haastattelin pro graduuni Vantaankosken seurakuntalaisia, jotka joutuivat siirtymään toimistotaloon, kun Valon kirkko meni remonttiin, kertoo Anu Rask.
Myyrmäessä sijainnut väistötila, Virtakirkko, aloitti toimintansa vuonna 2019. Myyrmäen kirkosta tuotiin Virtakirkkoon paljon elementtejä, jotka muistuttivat menneestä. Samanaikaisesti Virtatalon alkuperäiset merkitykset energiayhtiön pääkonttorina ja Kelan rakennuksena heijastuivat Raskin keräämissä tutkimushaasteltavien puheissa.
– Se oli kiinnostavaa, kerroksellista ja rikastuttavaa. Ihmiset muistivat tilojen historian, vaikka se oli muokattu kirkoksi.
Kirkko on tilana aika ankara, kova ja aika maskuliininen.
Isoikkunaiseen Virtakirkon saliin oli tuotu Valon kirkosta muun muassa alttari, tuolirivejä ja flyygeli. Kirkon seinään teetätettiin kaksi muraalia.
– Ajattelen, että me ihmiset tuotamme tiloihin merkitykset. Ne voivat muuttua ja elää aika paljon suhteessa siihen, miten tiloja käytetään. Vuorovaikutus pyhien ja maallisten tilojen välillä on monensuuntaista, myös kirkkotiloja muutetaan maallisiksi tiloiksi, Rask kertoo.
Vanhoja kirkkotiloja saatetaaan muuttaa esimerkiksi ravintoloiksi. Tällaista tilan uusintamista tehdään eri puolilla maailmaa, mutta Suomessa harvemmin.
– Asiakkaat tiedostavat, mihin tila on alun perin rakennettu. He huomaavat korkeat taivasta kohti kohoavat kaaret, tietynlaiset ikkunat tilan muodot. Vaikka tila on muutettu ravintolaksi ja saanut uuden käyttötarkoituksen, se ei poista sitä, että tila on alun perin pyhä tila. Silloin maallinen ja pyhä tila sekoittuvat, Rask sanoo.
Alppilan kirkko on parhaillaan Sakraaliesseiden työryhmän sekä kiinalaisen seurakunnan käytössä.
Kovat penkit ohjaavat kirkkotilassa olemista
Palaamme takaisin Alppilaan valmistuvaan teokseen. Kirkkoon on päästy vasta muutama päivä sitten. Anu Rask kertoo, että pyhän tilan ymmärtämisen ja hahmottamisen lähtökohtana on oma keho.
– Kirkkohan on rakennettu ihmiskehon normien mukaisesti, Rask aloittaa.
– Tai siis tietynlaisten kehojen mittasuhteille, Henriikka Himma lisää.
– Totta. Me koemme tilan oman kehomme kautta. Kulttuurimme normien mukaisesti meillä ei ole esimerkiksi tapana istua pyhässä tilassa lattioilla, vaan penkeissä.
– Alppilan kirkon penkit ovat aika kovia ja kapeita. Ne on suunnattu terveille kehoille, ei vaikka selkävaivaiselle.
Himma on viime aikoina pohtinut paljon kirkon penkkejä ja niiden suuntaa.
– Kirkoissa on hyvin kurinalainen ja säännöstelty tapa olla. Kirkkotila ei kutsu toteuttamaan omia impulsseja, vaan seuraamaan rituaalia. Jos tästä poikkeaa, niin se on selkeästi virhe tilassa. Kirkko on hyvin yksisuuntainen tila siinä, miten se on määritelty käytettäväksi.
Himman mielestä kirkkojen arkkitehtoninen rakenne on osittain ristiriitainen. Ihminen hakeutuu kirkkoon eksistentiaalisten kysymysten äärelle, mutta kirkon penkin kovuus ja vaikea istuttavuus on kehollisesti epämukavaa.
– Kristinuskossa puhutaan paljon siitä, että ihminen on tervetullut: lämmöstä, lähimmäisenrakkaudesta ja kutsuvuudesta. Samaan aikaan kirkko on tilana aika ankara, kova ja maskuliininen. Tällä tavalla kirkonpenkeissä kiteytyy minusta myös luterilaisen kirkon ongelma.
“Olin täällä pari vuotta sitten kuuntelemassa äänimaljoille sovitettua Arvo Pärtin musiikkikonserttia. Sovitukset olivat hyvin rentouttavia ja minimalistisia. Keikkaa seurattiin kirkon kovista penkeistä, joissa ei hirveän kauaa pysty istumaan vääntelehtimättä. Siinä konsertissa oli mieletön ristiriita, kun keho puutui, mutta musiikki oli samanaikaisesti rauhoittavaa ja lempeää”, Henriikka Himma sanoo.
– Toisaalta se kirkonpenkki voi olla myös turvapaikka, jonne voi ikään kuin piiloutua. Se voi hyvin olla sellainen paikka, jossa ei tarvitse vaikkapa osata olla sosiaalisessa vuorovaikutuksessa. Ihminen voi mennä sinne hämyisään kirkonpenkkiin pilarin taa. Siellä saa olla rauhassa ja itkeä, Rask sanoo.
– Ehkä kirkon sisällä on myös ristiriita siinä, ettei se ihan tiedä, haluaako se tarjota entistä enemmän arkista ja aikaansa seuraavaa vuorovaikutusta ympäristön kanssa, vai olla pyhä ja muuttumaton ritualistinen paikka, jossa tietyt ihmiset voivat saada yksityisen ja mahdollisesti pyhän kokemuksen, Himma pohtii.
Sakraaliesseet Alppilan kirkossa 20.8.-23.8. Esitykset ovat loppuunvarattuja, mutta peruutuspaikkoja voi tiedustella osoitteesta maaria.sainio@nvl.fi.
Jutussa on hyödynnetty lähdeaineistona teoksia Uskonto ja kaupunki: Suomalaisen teologian ja uskonnontutkimuksen näkökulmia (toim. Henrietta Grönlund, Riina Sinisalo ja Martin Ubani, 2025) sekä Henriikka Himman kirjaa Sakraaliesseet (2025).
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Kallion seurakunnan toiminta Alppilan kirkolla ja Nuorten Talossa loppuu toukokuun lopussa – seurakunta on vuokraamassa uutta tilaa Konepajan alueelta
AjankohtaistaLähes kaikelle toiminnalle Alppilan kirkolla on löytynyt uusi paikka. Nuorten toiminta siirtyy Kallion kirkolle.
