Keittiömystikko: Kuoleman äärellä haluaa tietää antaneensa ja saaneensa rakkautta

Keittiömystikko: Kuoleman äärellä haluaa tietää antaneensa ja saaneensa rakkautta

Isän kuolema sen kirkasti: ehtoja asettamaton rakkaus on kaikkein tärkeintä.

Tasan neljä vuotta sitten valvoin viimeisen yön isän vierellä. Sen yön aikana tarkkailimme kaikkea mikä oli vuosien ajan kaunis itsestäänselvyys: hengitystä, sydämenlyöntejä, tutun kehon viimeisiä viestejä. Se yö tuntui yhtä aikaa kovin pitkältä ja liian lyhyeltä.

Siihen yöhön on pakkautunut paljon muistoja. Yhdestä ainoasta saisi romaanin. Kuolema, kuten syntymäkin, on ladattu odotuksilla, aisteilla, pelolla ja ainutkertaisuudella. Tiedät muistavasi kaiken tarkemmin.

Vaikeimpia ovat merkittävien kohtien ylitykset, hetkien vuosipäivät. Ne ovat niitä vääjäämättömiä kohtia, joissa kaikki muuttui. Joka vuosi pääsiäisen aikaan perheelläni on oma piinaviikko, raadollisten muistojen vaellus, jolloin kohtaamme ne päivät ja hetket uudestaan.

Me tiedämme varmasti, että fyysinen elämämme päättyy. Ystäväni miehen osuvin sanoin: "Me olemme väistyviä." Takki jää naulaan ja auto parkkipaikalle.

Päivä, jolloin isä ja äiti lähtevät matkalle Etelä-Eurooppaan. Päivä, jolloin isä kaatuu golfkentän portaissa ja lyö vakavasti päänsä. Hetki, jolloin saan tekstiviestin. Valvotun yön jälkeinen aamu, jolloin hankin pikapassin. Se yksi jonottava ihminen passitoimistossa, joka väistelevien ja välinpitämättömien katseiden keskeltä vaihtaa vuoronumeron kanssani, että ehdin lennolle. Hetki, jolloin saavumme sairaalaan siskon kanssa ja halaamme äitiä. Isä ei ole tajuissaan, mutta hän on vielä siinä. Ne päivät, jolloin nousemme kivikatua ylös sairaalanmäelle ja odotamme sitä mitä ei voi ohittaa. Minä ja sisko, äiti ja äidin sisko. Iltaisin syömme ravintoloissa, joiden hymyilevät tarjoilijat eivät tiedä kokemastamme, emmekä kerro. Se viimeinen yö, jossa sekoittuvat unet ja todet, elämän kerrokset. Mittarit, havainnot, luottamus ja rakkaus kertovat kukin omaa tarinaansa tarinasta, johon olemme joutuneet.

 

Ja lopulta, aamu. Sairaalan ikkunaan viistosti osuva valo. Tuntuu lohdulliselta, että isä lähtee aamun auringossa, eikä pimeimmässä yössä. Runnellun kehon kädet ovat käsissämme.

Emme koskaan puhuneet isän kanssa kuolemasta, mutta rakkaudesta monesti. Rakkaus oli isän vahvin kieli. Se tiivistyi katseiksi, ilmeiksi, teoiksi, hellyydeksi ja jopa kyyneleiksi. Olotila ilmaistiin kokonaisvaltaisella hyväksynnällä. Olen kuullut olevani rakas tuhansia kertoja ja siksi tiedän sen nytkin. Kun hiljennyn isää ja yhteyttä tavoittaen, uppoan rakkauteen. Laajennun. Meillä ei ole enää sanoja tai kosketusta toisillemme, mutta rakkaus on tässä. Rakkauden tie on hyvin välitön ja sanat voivat jopa sotkea sitä.

 

En tiedä onko muussa kuin rakastamisessa lopulta järkeä. Me tiedämme varmasti, että fyysinen elämämme päättyy. Ystäväni miehen osuvin sanoin: "Me olemme väistyviä." Takki jää naulaan ja auto parkkipaikalle. Omaisuutta ei saa mukaan. Rakkaus voi kuitenkin jatkua ja se tekee hyvää jo eläessä. Sijoitus ei mene hukkaan! Joka päivä saa harjoitella rakastamista.

Isän kuoleman jälkeen kuulimme kymmeniltä ihmisiltä, kuinka kauniin jäljen isä oli heihin jättänyt. Hän oli pysähtynyt kuuntelemaan kaveria kadunkulmaan. Itse juttelin isän kanssa viimeisen kerran ennen kohtalokasta matkaa. Arkisen puhelinkeskustelun päätteeksi kiitin jostain syystä juuri silloin isää rakkaudesta, ja hän vastasi painokkaasti: "Tottakai. Aina." Näissä sanoissa on rakkauden perintö.

Aistin, että alttarikaaren näkymättömälläkin puolella on elämää. Ei rakkaus mihinkään katoa. Se voittaa, aina. Rakastan sinua, isä!

Jaa tämä artikkeli:

Samasta aiheesta:

Kommentoi