null Syöpäläinen: Tieto kuolemasta uppoaa hitaasti mutta ei aiheuta paniikkia

Puheenvuorot

Syöpäläinen: Tieto kuolemasta uppoaa hitaasti mutta ei aiheuta paniikkia

"Mikä kuolemisessa tuntuu pahimmalta?" toimittaja kysyi Syöpäläiseltä. Vastaus oli helppo.

Ymmärrän hyvin, ettei ihminen halua ajatella elämänsä loppuvaiheita silloin, kun hän on nuori ja terve. Elämän mahdollisuudet levittäytyvät edessä ja aikaa on loputtomiin niistä nauttimiseen.

Ei se ole helppoa minulle vieläkään. Silti yritän sitkeästi laatikoita siivotessani tarttua aiheeseen, ikään kuin itseltäni salaa. Katselen tätä vuotta vakavasti ja rauhallisesti: se saattaa hyvinkin olla kuolinvuoteni. Tieto uppoaa hitaasti, muttei toistaiseksi aiheuta paniikkia.

Pidän kovasti tosiasioista. Niissä on jotain luotettavaa, johon tarttua, jonka varassa jatkaa eteenpäin. Kotonani tehtiin äskettäin haastattelu, joka alkoi kiertelemättä: "Sinä kuolet. Miltä se tuntuu?" Arvostin tyylilajia kovasti. Mitä sitä kiertelemään.

 

Kun kuolema alkaa olla realiteetti, täytyy ajatella yllättävän käytännöllisiä asioita. Esimerkiksi rahaa. Jos en jostain syystä pysty eläessäni käyttämään nettipankkia laskujeni hoitamiseen, niin kuka ne hoitaa? Pankki onneksi neuvoo auliisti ja opastaa, miten verkkovaltakirja tehdään. Paras siis panna asia vireille hyvissä ajoin. Silti asiaa piti miettiä pari päivää ja rohkaistua ajatukseen. Testamentin teko ei aikoinaan ollut sekään mikään läpihuutojuttu.

Mikä kuolemisessa tuntuu pahimmalta? Oman identiteetin menettäminen.

Tutut ovat kertoneet, millainen helpotus heille oli panna paperille jotain omista hautajaisistaan. Se ei manannutkaan kuolemaa lähemmäs, vaan kevensi tätä päivää. Varmasti se tulee myös aikanaan helpottamaan järjestelyvastuuseen joutuvien vaivoja.

Jotkut tekevät hyvinkin tarkat suunnitelmat hautajaisistaan tarkkoja musiikkivalintoja myöten. Minä en veny sellaiseen. Toivon ainoastaan, etteivät saattajat pukeudu mustiin, siunaamassa on minulle tuttu ja rakas ihminen (kysytty on) ja virsi 600 lauletaan. Kukkapaljoudesta en välitä.

On hyvä miettiä myös hautapaikkaa. Jos ei ole tiedossa etukäteen tuttua sukuhautaa, voi kuulostella – niin hullulta kuin se tuntuukin – missä itse viihtyisi ja mihin ystävien ehkä olisi helppo suunnata kävelyretkensä. Ei ole huono ajatus käydä itsekin katsomassa toiveiden paikkaa. Tuntematon tulevaisuus saa siinä muotoa.

 

Mikä kuolemisessa tuntuu pahimmalta, kysyi haastattelua tekevä toimittaja. Hän sai saman vastauksen kuin ystävä pari päivää aikaisemmin: oman identiteetin menettäminen. Luotan siihen, että kivut saadaan hallintaan ja että apua ja hoivaa löytyy, kun voimat vähenevät. Kaikki järjestyy kyllä.

Mutta oma historia, muistot, toiveet, kokemukset, mielenliikkeet, se kaikki joka on tehnyt minusta minut, raukeaa kuolinhetkellä – ellei jo aikaisemmin mielen sumentuessa. Minun on hyvin vaikea ajatella ruumiitonta minää.

Ystävä näki ihmisen sulautuvan kuolemassa johonkin itseään suurempaan todellisuuteen, jonne sanat eivät yllä. Jotkut käyttävät siitä sanoja elämän energia tai Jumalan muisti. Jotkut varmaan pääsevät toiveittensa taivaaseen.

Minä en tiedä. Tunnustelen ajatuksiani kaikessa rauhassa ja alan raivata seuraavaa lehtikasaa kirjahyllystä.

Kirjoittaja on eläkkeellä oleva toimittaja, joka sairastaa parantavan leikkaushoidon ulottumattomiin levinnyttä vatsasyöpää.

Jaa tämä artikkeli:

Löydä lisää näkökulmia


Keskustele Facebookissa
Keskustele ja kommentoi Facebookissa
Lähetä juttuvinkki
Lähetä juttuvinkki
Kirkko ja kaupunki -mediaan.

Tilaa Kirkko ja kaupungin viikoittainen juttukooste.