Väestönkasvun myötä kaikki eivät enää mahtuneet istumaan penkkeihin. Karunan kirkossa ongelma ratkaistiin muun muassa penkkirivien päätyyn kiinnitetyillä istumalaudoilla.
Kirkossa istuttiin vuosisatojen ajan tarkasti määrätyillä paikoilla – penkkirivi paljasti säädyn ja varallisuuden
Kirkonpenkki oli sääty-yhteiskunnassa näkyvä merkki ihmisen yhteiskunnallisesta asemasta.
Seurasaaren Karunan kirkon puisen penkin kirjatasolle on koverrettu geometrinen kuvio, joka muistuttaa hakaristiä. Se on 1700-luvulla eläneen Christin Mickelsdotterin puumerkki, jolla hän merkitsi oman istumapaikkansa kirkossa.
Kirkosta löytyy sama kaiverrus myös nurinpäin. Kyseinen paikka kuului talonpoika Johan Erssonille.
Sääty-yhteiskunnassa kirkon paikkajärjestys määräytyi yhteiskunnallisen aseman, sukupuolen ja iän mukaan. Kirkon ensimmäisiin penkkeihin kelpasivat kylän varakkaimmat talonpojat. Takimmaisiin penkkeihin päätyivät maattomat torpparit ja mäkitupalaiset.
Vuoteen 1910 asti kaikkien oli pakko käydä kirkossa. Siitä luistamisesta saattoi seurata sakkorangaistus. Tyhjä penkki paljasti yhdellä silmäyksellä, kuka oli jäänyt pois messusta.
Piiat istuivat lattialla
Kun Suomen väkimäärä alkoi 1700-luvulla kasvaa, kirkot kävivät ahtaiksi eikä istumapaikkoja riittänyt enää kaikille.
– Tällöin ihmiset alkoivat tuoda kirkkoon omia tuoleja ja jakkaroita, kertoo Suomen ja Skandinavian kirkkohistorian asiantuntija ja Helsingin yliopiston lehtori Esko M. Laine.
Karunan kirkossa kasvavaan väkimäärään varauduttiin penkkirivien päädyissä olevilla laudoilla, jotka laskettiin tarvittaessa istuimiksi. Lisäksi kirkon perälle rakennettiin ylimääräinen huone, johon sijoitettiin lisäpenkkejä.
Henkilöitä, joiden ainoa omaisuus oli oma työvoima, kutsuttiin loisiksi. Heidän paikkansa oli usein kirkon lattialla.
– Esimerkiksi piiat seisoivat käytävällä tai istuivat isäntäväelleen kuuluvan penkin jalkatilassa tai lattialla lähellä heidän penkkejään, Laine kertoo.
Morsiusetikettiin jäi tuulahdus sääty-yhteiskunnasta
Ensiripin tai konfirmaation jälkeen nuori sai aikuisen oikeudet omassa säädyssään.
– Aatelispojalla tai varakkaan kauppiaan pojalla ei automaattisesti ollut istumapaikkaa isänsä ja vanhempien veljiensä vieressä, vaan hän pääsi perheen penkkiin istumaan vasta täysi-ikäisenä eli 15-vuotiaana, Esko M. Laine kertoo.
Miehet ja naiset istuivat eri puolilla kirkkoa. Kirkon vasen puoli oli varattu naisille, oikea miehille. Käytäntö näkyy edelleen morsiusetiketissä: morsiamen läheiset istuvat kirkossa vasemmalla, sulhasen läheiset oikealla.
Oman paikan kirkon penkissä saattoi menettää yllättäen.
– Kirkkoherran rouva istui yleensä viimeistään neljännessä penkkirivissä. Kun mies kuoli, leski menetti asemansa yhteisössä, ja hänet saatettiin siirtää jopa kymmenen penkkiriviä taaksepäin.
Istumapaikoista saattoi syntyä myös riitoja. Kun piika sai potkut ja joutui pienemmän talon palvelukseen, hänen paikkansa kirkossa siirtyi taaemmaksi.
– Välillä syntyi tappeluita, kun piiat yrittivät päästä vanhoille paikoilleen, jotka oli jo varattu uusille piioille. On jäänyt kuvauksia siitä, kuinka he repivät toisiaan tukasta ja sähisivät kuin kissat, Laine kertoo.
Unilukkari tökki penkissä nuokkuvat hereille lukkarinkepillä.
Pehmustetut penkit varattiin yhteiskunnan eliitille
Karunan kirkon penkkien istuinosa on vain 23 senttimetriä leveä. Selkänoja kohoaa pystysuorana. Jo varttitunnin istuminen puuduttaa takapuolen ja tuntuu alaselässä. Penkkien suunnittelussa on ajateltu käytännöllisyyttä, ei ergonomiaa.
– 1600-luvulla ei tavoiteltu mukavuutta. Tai voi olla, että sen ajateltiin kuuluvan vain tietyille säädyille, Esko M. Laine kertoo.
Esimerkiksi entisessä Nikolain kirkossa eli Helsingin tuomiokirkossa sametilla pehmustetuilla penkeillä istuivat vain senaattorit ja valtion korkeimmat virkamiehet.
Saarnan pituus oli määritetty laissa. Tiimalaseilla pappi pystyi seuraamaan ajan kulumista saarnatessa.
Tuntien istumista on voinut helpottaa se, että rippiin kuului polvistuminen, ja se, että välillä piti nousta seisomaan. Kun saarnassa mainittiin jokin Jumalan kolminaisuuden persoonista, kirkkoväki nousi pystyyn. Myös esirukousten aikana tuli seistä silloin, kun hallitsija tai hänen perheenjäsenensä nimi lausuttiin.
Yksi unilukkarin tehtävistä oli pitää silmällä, ettei kukaan nukahtanut penkkiinsä. Jos näin tapahtui, unilukkari kävi tökkäämässä häntä kepillään.
– Kirkossa nukkuminen ei ollut vain kiusallinen järjestyshäiriö. Kansanuskomuksen mukaan nukkuja altistui vainajien hengille tai jopa paholaiselle, joten torkahtamiseen liittyi vakava sielun menettämisen uhka.
Jumalanpalvelukset kestivät monta tuntia
Jumalanpalvelukset kestivät useita tunteja, joskus jopa koko päivän. Vasta 1800-luvun loppupuolella messujen kestoa lyhennettiin käytännön syistä.
Jumalanpalvelus alkoi aina ripillä.
– Rippi oli vakava paikka. Siihen kuului pitkä polvirukous, jota väki koitti välttää lähtemällä mieluummin ryypylle kirkonmäelle, Esko M. Laine sanoo.
Jumalanpalvelukseen sisältyi aina kaksi saarnaa, joiden kesto oli laissa määrätty. Katekismussaarna kesti puoli tiimaa eli 30 minuuttia ja evankeliumisaarna vei ohjeiden mukaan yhden tiiman eli tunnin.
– Pitkien saarnojen aikana väkeä livahti kirkonvallille ryypyn toivossa ja palasi, kun saarnan päätteeksi sai kuulutuksissa kuulla uutisia, kuten tietoja karanneista rikollisista.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Harvassa kodissa on kappeli, kattoikkuna kylpyhuoneessa tai savupirttiä muistuttava ruokailutila, mutta sellaisiakin Helsingistä löytyy
Hyvä elämäKotimuseokierroksella selviää, miten asuivat upporikas taidemesenaatti, maailmankuulu arkkitehtipariskunta ja tarmokas käsityöihminen.
