Kolumni: Askel askeleelta, luukku luukulta, joulu joululta
Kun avaa adventtikalenterin luukun, voi olla mukana sekä pitkässä rauhoittavassa perinteessä että jokaisen päivän uudessa innostavassa ilossa, kertoo kolumnisti Hilkka Olkinuora.
Olipa kerran, kohta kaksisataa vuotta sitten Saksanmaalla, pieni poika, joka ei millään malttanut odottaa joulua. Neuvokas äitipä keksi, miten taltuttaa levottomana ramppaava lapsi: Hän leipoi jokaiseksi joulukuun aamuksi keksin pikku laatikkoon, jotka poika sai heti herättyään avata.
Näin sai alkunsa adventti- eli joulukalenteri. Siitä virinneitä syntytarinoita on sitten monia. On itsetehtyjä ja tehdastekoisia, luukullisia ja ilman. Mutta joka muodossaan kalenteri on ollut ja on aikansa kuva. Se on elävää, uskomatontakin kulttuurihistoriaa.
Sodan tullen esimerkiksi pahvi kävi sotaa käyvässä kalenterin kotimaassa vähiin ja ne kiellettiin – kunnes natsit keksivät niiden vetovoiman ja julkaisivat omansa, luukkutolkulla propagandaa. Sodan jälkeen kalenterin kansikuvaksi vakiintuivat sitten suloiset, lumiset ja koskemattomat kylämaisemat, joiden tähtitaivaalla pommikoneet eivät koskaan enää lentäisi.
Nykykalenteri on tavarataivaan maanpäällinen muoto, joka markkinoi kaikkea karkeista kosmetiikkaan. Kalenterin tarinallisuus tulvehtii tonttuina televisiossa ja netissä satojen somekuplien sanelemilla säännöillä. Perinteisimmänkin pahvikalenterien luukusta paljastuu yhä harvemmin kuva, joista Jeesuslapsi tunnistaisi synttärijuhlansa – aivan samoin kuin markettien joulukorttitelineistä ei seimikuvaa hevin löydä.
Mutta yksi on yhteistä, olipa muoto mikä hyvänsä: Yllättymisen ilo. Se on keino, jolla adventtikalenteri pitää meidät vuosi toisensa jälkeen pauloissaan.
Joulu- ja adventtikalenteri yhdistää näet nerokkaalla tavalla kaksi vastakkaista ihmispiirrettä: Yhtäältä tämä nykyinen aika on tehnyt meistä kaikista maltittomia teinejä; haluamme kaiken tässä minulle heti nyt. Toisaalta meissä piilee ikuinen toivo siitä, että kaikki ihana kestäisi niin kauan kuin suinkin; seinillämme taulut kehottavat tarttumaan hetkeen, ja päivämme täyttyvät mindfullness-harjoitteilla.
Iloisen yllättymisen taktiikalla kalenteri sekä opastaa meitä malttiin että innostaa meitä matkaan.
Iloisen yllättymisen taktiikalla kalenteri sekä opastaa meitä malttiin että innostaa meitä matkaan. Lapsi menee nukkumaan tietäen, että aamulla odottaa jotain kivaa. Seniori avaa yksinäisellä aamukahvillaan luukun tietäen, että meitä on monta.
Jo koulussa opimme, että adventti tarkoittaa lähestymistä, tuloa, saapumista. Alun perin se oli Jeesus, jonka lähestymisestä oli puhe, niin Marian vauvana kohti laskettua aikaa kuin Jumalan poikana ihmistä kohti. Nyt ajatellemme useimmin itseämme lähestyjänä, matkalla kohti joulua, toiveikkaina, pelokkaina, uupuneina, uskovina. Mutta silti. Päivä päivältä, luukku luukulta, kohti valoa. Sitä isoa luukkua.
Kirjoittaja on neljännen polven helsinkiläinen, rovasti, maalle muuttanut elämäntarkkailija ja pääkaupunkiseudun seurakuntien kalenterin tämänvuotinen tekstittäjä.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
”Joulukalenterit voivat olla tärkeitä erityisesti yksinäisille” – Seurakuntien adventtikalenteri herättää tunteita puolesta ja vastaan
Hyvä elämäPappi Hilkka Olkinuora halusi kirjoittaa seurakuntien uuden joulukalenterin tekstit sellaisiksi, että ne avautuvat selittämättä. Näytimme kalenterin kahdelle viime vuoden joulukalenteria arvostelleelle lukijallemme ennakkoon ja pyysimme heitä kertomaan, miksi joulukalenterit ovat tärkeitä myös aikuisille.
