Kolumni: Vieläkö meillä vallitsee se harhaoppi, että keho on puhtaan hengen saastainen astia?
Ihminen menee kirkkoon koko kehonsa kanssa. Silti sitä saa liikuttaa siellä vain sormet ristimällä ja polvia penkkijumppaamalla, ihmettelee Hilkka Olkinuora.
Terveiset hiljaisuuden retriitistä, lattialta hengittämästä. Terveiset taas kerran erityisen läheltä Jumalaa – ja samalla terkut monen uskonpuhtaan mielestä suorastaan pakanuuden ytimestä.
Hiljaisuus. ”Ties mitä itämaista mantran mömmottämistä.”
Retriitti. ”Paavinkirkon riittejä villasukkaisten hörhöjen kanssa.”
Lattialla. ”Penkillä kristityn kuuluu olla, ei pötköllään.”
Hengittämässä. ”Sanassa pyhä henki elää, ei syntisen lihassa.”
Retriitin teema oli ”Henkeä hengästyneille”. Oman luojanluoman kehon kanssa tutustuimme siihen henkeen, joka meissä armosta asuu. Liikuimme ja liikutuimme. Vaikenimme ja vaikutuimme. Rukoilimme koko kehollamme. Hiljaisuudessa ollen tulee lähelle aistejaan.
Ruumiillisuudestako se siis kiikastaa, että hiljaisuuden viljelyyn suhtaudutaan kirkossamme yhä paikoin penseästi? Vieläkinkö meillä vallitsee se antiikin filosofian harhaoppi, että keho on puhtaan hengen saastainen astia? Vai olemmeko päinvastoin antaneet periksi nykyajalle, jossa on oltava kehokiimainen yliyksilö saadakseen näkyä ja hiplata itseään hekumallisesti puhelimensa ruudussa?
Liikehtiminen seurakunnan tiloissa, varsinkin kirkossa, on etenkin luottamushenkilöiden erityisessä valvonnassa.
Suhtautumisemme kehoon ja aisteihin on kummallisen kaksijakoinen. Meistä on kiehtovaa, kun muiden uskontojen pyhäköissä on hämärää ja tuoksuvaista, palvotaan polvillaan ja maahan heittäytyen, kuljetaan kirkossa ja kulkueissa, ristiinmerkkeillään ja suudellaan. Toisaalta omissa kirkoissamme tuoksuu lähinnä puhdistusaine, ja ruumiin osista palvelemaan pääsevät vain polvet ehtoollispöydässä ja penkkijumpassa ja sormet, kun ne menevät ristiin tai koskevat kolehtihaaviin.
Kuulin kanttoreilta, että papeille järjestetyt äänenkäytön kurssit eivät vetäneet väkeä, koska tarvittavat oman kehon tunnustelu ja alkuäänten valloilleen päästäminen oli heille liikaa. Äänen ammattilaisen silmin alttarille astuu näin pelkkä puhuva pää. Kehon ilmaisumahdollisuudet jäävät käyttämättä.
Jopa vapaamielisiksi luulemamme ruotsalaiset vetivät vielä vuosituhannen vaihteessa herneen pyhään nenäänsä, kun Tukholman piispa piti ensimmäisen rukouspyhän ja Virpi Pahkinen tanssi rukoukset tuomiokirkossa.
Suomi kömpii jähmeästi perässä. Liikehtiminen seurakunnan tiloissa, varsinkin kirkossa, on etenkin luottamushenkilöiden erityisessä valvonnassa. Pyhä tila on toki pyhä: itsekin kielsin nuoria tanssimasta kirkon penkeillä pyörivän diskopallon viskoessa punaista ”Kristuksen verta” heidän niskaansa. Mutta silti kysyn, miksi mietiskelyt, rukousjoogat, äänimaljat, ylistykset ja pyhät tanssit nähdään saatanan soluttautumisena. Tanssihan se Daavidkin, jopa viuhahtaen.
Jaa tämä artikkeli:
Toimitus suosittelee
Stressi helpotti, uni parani – näin hiljaisuuden retriitti vaikuttaa
HengellisyysOsallistujien kokemukset kertovat, että hiljaisuuden retriitti voi lisätä hyvinvointia monella tavoin, mutta se ei sovi kaikille. Mitä siellä oikein tapahtuu?
